Tapio Nurminen

Historiantutkimuksen tärkeimpiä kulmakiviä on lähteiden käyttö ja lähdekritiikki. Lähteiden kriittistä arviointia painotetaan yliopistollisessa historia-alan koulutuksessa päivät pääksytysten. Myös Heikki Ylikankaan Romahtaako rintama? -teoksessa kirjoittaja valottaa historiantutkijan työtä useaan otteeseen.

Ylikangas on kokenut historioitsija, ja juuri siksi tuntuu ihmeelliseltä, miten paljon hän tukeutuu teoksessaan Internet-lähteisiin. Tietenkin tutkimustyö sohvan pohjalta on mukavaa, kun ei tarvitse vaivautua arkistoon asti. Mutta sähköisiin lähteisiin tulee suhtautua erityisellä varauksella: onhan suuri osa aineistosta siirretty sähköiseen muotoon käsin, ja tällaisen mekaanisen kopiointityön yhteydessä tietoihin eksyy helposti virheitä.

Etenkin Sota-arkiston kaatuneiden tietokantaa (jota kirjoittaja nimittää hauskasti “tiedostoksi”) Ylikangas tuntuu tulkitsevan kuin piru Raamattua.

Ensinnäkin kaatuneiden tietokannan kategoriat eivät ole tarkkarajaisia. “Kentälle jääneiden” ja “kadonneiden” välinen raja on veteen piirretty viiva, ja yksittäisen miehen kuuluminen kaatuneiden tietokannassa jompaankumpaan ryhmään on usein sattumanvaraista, toisin kuin Ylikangas näyttää uskovan (s. 212).

Sotavainajien tietokannassa on myös paljon virheellisyyksiä, jotka ovat tapahtuneet, kun tietoja on kopioitu paperista toiseen tai siinä vaiheessa, kun tiedot on siirretty sähköiseen muotoon. Kaatuneille on saatettu merkitä yksiköksi vaikkapa varusmiesaikainen palveluspaikka. Samoin kuolinpäivämäärien ja -paikkojen virheet eivät ole tietokannassa lainkaan poikkeuksellisia. Näitä virheitähän Sota-arkisto on kuluneiden seitsemän vuoden aikana tietokantaan korjannut, sikäli kuin sukulaiset ynnä muut ovat niistä ilmoittaneet.

Ylikankaan toteamus siitä, että päivämäärien muuttelut ovat “tyypillisiä omin asein, tavalla tai toisella, aiheutetuille hengenriistoille” pitää varmaankin rikostutkimuksessa paikkansa, mutta kyllä historioitsijan tulisi selvittää esiintyykö samoja virheitä myös alkuperäislähteissä eikä tyytyä vain etsimään vuonna 2000 avatun tietokannan epäloogisuuksia (Halttusen tapaus, s. 231; ks. myös Tillin tapaus, s. 238).

Lähes koomiselta tuntuu kohta (s. 129), jossa Ylikangas kirjoittaa kesäkuun 1944 päivittäisten tappiolukujen osoittaneen Mannerheimille “puolustustahdon heikentymistä”. Mannerheim tuskin luki päivittäisiä tappiolukuja Internetistä, hän tuskin sai muutenkaan reaaliaikaista tietoa kunkin päivän tarkoista tappioista (esimerkiksi Valkeasaaren lopulliset tappioluvut olivat varmasti pitkän aikaa epäselvät) ja mikä tärkeintä, pelkät tappioluvut eivät muutenkaan kertoneet koko totuutta tilanteesta. Esimerkiksi VT-aseman murtumisen jälkeen oli vain järkevää säästää joukkoja ja siirtyä mahdollisimman pienin tappioin seuraavaan asemaan.

Ylikangas ei toki ole ainut suomalainen tutkija, joka perustaa päätelmiään liiaksi kaatuneiden tietokannalle. Jukka Kemppinen sai vuoden 2005 helmikuussa runsaasti huomiota väittäessään, että vasemmistolaisia ja punaisten poikia kaatui suhteettoman paljon vuosien 1939-45 sodissa. Kemppinen väittää edelleenkin, että talvisodan aikaiset täydennysdivisioonat (21.D ja 23.D) “koottiin tietoisesti tykinruuaksi“. Kemppisen pitäisi tutustua näiden yhtymien historiaan paremmin, sieltä nimittäin löytyisi vastauksia Kemppisen ilmaan heittämiin kysymyksiin. Ongelma vain on se, että kyseisiä divisioonia ei juuri ole tutkittu. Tutkimustiedon aukot jättävät tilaa huhuille, kuten Markku Jokisipilä on aiheellisesti todennut.