11.11.2007 ... 10:30
Yksikin uhri on liikaa
Kuuntelin keväällä 2007 Keskisuomalaisen päätoimittajan Erkki Laatikaisen juhlapuhetta Luhangan veteraanimatrikkelin julkistamistilaisuudessa. Puhe sisälsi tavallista isänmaallista paatosta siitä, miten sota yhdisti Suomen kansan. Laatikainen ei ilmeisesti ole kuullut talollisista, jotka lääkärien avustuksella järjestivät poikiaan pois rintamalta.
Puheensa loppupuolella Laatikainen kertoi sotien tappioista. Suomi menetti sodassa noin 90 000 ihmishenkeä. “Mutta vastustajan menetykset olivat moninkertaiset”, Laatikainen lisäsi. Jäi ihmetyttämään tuo lisäys, niin tavallinen kuin se onkin. Mitä väliä meille suomalaisille on venäläisten tappioilla? Eikö ydinasia ole se, että menetimme etenkin talvisodan lopulla kohtuuttoman paljon miehiä, kun emme olleet varautuneet sotaan? Eikö jokainen ihmishenki ole samanarvoinen, olipa se sitten suomalainen tai venäläinen?
Vastustajan tappioilla mässäily kuulostaa joka kerta yhtä vastenmieliseltä. Vaikka sodasta ei voittoa tullutkaan, kyllä suomalainen aina kymmentä ryssää vastaa. Tai jos ei kymmentä niin ainakin 5,7 ryssää. Tai no, ainakin vastustajan tappiot olivat “moninkertaiset” meihin verrattuna.
Myös Heikki Ylikangas pyrkii siloittelemaan kirjansa sävyä vertaamalla Suomessa suoritettuja teloituksia ulkomaihin, lähinnä Saksaan ja Neuvostoliittoon (hän olisi halunnut tehdä vertailuja myös länsimaisiin demokratioihin, mutta aineisto oli ilmeisesti liian nöyryyttävää Suomelle, kun esimerkiksi Yhdysvaltojen armeijassa toimeenpantiin vain yksi teloitus koko toisen maailmansodan aikana).
Nuorempaa sukupolvea moinen vertailu lähinnä ihmetyttää. Jos ja kun teloituksia sota-aikana tapahtui, niin entä sitten? Eihän historioitsija ole tuomari. Ei historioitsijan tarvitse puolustella tuonaikaisia tekoja sanomalla, että vaikka me teloitimme paljon miehiä niin saksalaiset teloittivat suhteessa vielä enemmän. Mielestäni tällä kohdalla Ylikangas on alistunut omaan ennakkosensuuriinsa ja on valmiiksi varautunut veteraanisukupolven kritiikkiin sanomalla, että toiset valtiot sentään teloittivat enemmän kuin me.
Ihan varma en myöskään ole Ylikankaan väitteestä, jonka mukaan Neuvostoliitossa sääntöjä rikkoneen “sukulaisiin ulotettiin kostotoimia ainakin poistamalla etuisuuksia” (s. 305). Oliko tämä todella niin suuressa maassa mahdollista? Ainakin Väinö Linna virnuilee Sotaromaanissaan suomalaisten uskomukselle, että Neuvostoliitossa olisi teloitettu antautuneiden omaisia: “mitä mahdollisuuksia missään maassa on teloittaa jokaisen antautuneen omaisia, koska niitä sentään on satojatuhansia” (7. painos, WSOY 2000, s. 127).
4 Comments
November 19th, 2007 at 13:59
Pieni täsmennys saattanee olla paikallaan. Yhdysvaltain armeijassa toimeenpantiin sota-artiklain nojalla vuosien 1942-1945 aikana kaiken kaikkiaan _141_ teloitusta. Sodan jälkeen toimeenpantiin lisäksi kuusi sodan aikana langetettua kuolemaantuomiota.
Tavanomaiseksi tullut kommentti “vain yhdestä teloituksesta” on tietysti pätevä, mikäli puhutaan vain _karkuruudesta_ langetetuista teloituksista. Karkuruus oli tietysti Ylikankaan teoksen vuoksi tässäkin ilmeisenä kontekstina. Muut toistasataa amerikkalaista kuolemantuomiota toimeenpantiin murhista ja raiskauksista. Absoluuttisesti amerikkalaisten teloitusluvut ovat korkeammat kuin Suomessa, suhteellisesti tietystikään eivät.
Sivumennen, itse kuulun mainittuun “nuorempaan” sukupolveen, mutta halu vertailla lukemia ei suinkaan ihmetytä minua. Päinvastoin on pelkästään hyvä asia, mikäli suomalaiset sota-ajan tilastot viimeinkin asetetaan mielekkääseen kansainväliseen kontekstiin sen sijaan että niitä jatkuvasti tarkasteltaisiin vain kansallisessa umpiossa.
Tilastojen vertailu on aivan tavanomainen ja hyväksyttävä tutkimusmenetelmä, mihin ei välttämättä tarvitse liittyä mitään taka-ajatuksia tai puolustelunhalua. Käsillä olevassa tapauksessa teloitustilastojen vertailun kautta voi esimerkiksi tarkastella eri armeijain käytäntöjä kurinpidon suhteen pohtien mistä syystä sotilaita eri armeijoissa teloitettiin, missä tilanteissa ja minkä oikeusasteen toimesta. Samalla voi pohtia myös sitä, minkä vuoksi tietyt sota-ajan rikokset olivat tyypillisempiä jossakin toisessa armeijassa kuin toisessa. Vaikuttivatko asiaan vain erilaiset käytännöt, vai kenties myös erilaiset tilanteet?
Ylikankaan kirjassaan tekemä mainittu vertailu on kieltämättä paitsi tarkoitushakuista myös aukkoja täynnä, mutta esimerkiksi Lindstedt sisällytti kansainvälisen rinnastuksen omaan teokseensa, erittäin onnistuneesti ja aiheellisesti.
(Ison-Britannian asevoimissa teloitettiin muuten vuosina 1941-1953 sotilasoikeuksien päätöksellä kaikkiaan 47 sotilasta, näistä 43 murhasta, kolme kapinasta ja yksi maanpetoksesta. Kannattaa huomioida karkuruus- ja raiskaustapausten täydellinen puuttuminen verrattuna amerikkalaisiin tilastoihin. Sattumaa?)
Cheers,
Jussi Jalonen
November 19th, 2007 at 16:29
Kiitos Jussille hyvästä kommentista. Olet ehdottomasti oikeassa, suomalainen toista maailmansotaa käsittelevä tutkimus on keskittynyt tarpeettoman paljon Suomeen ja vertailututkimusta eri maiden välillä on tehty varsin vähän. Esimerkiksi sodanjälkeisiä stressireaktioita (post-traumatic stress disorder, PTSD) ei tietääkseni ole juurikaan verrattu eri maiden kesken.
Vertailututkimuksen puute pätee kyllä muihinkin sotaakäyneisiin maihin, etenkin englanninkielisiin valtioihin. Esimerkiksi Joanna Bourke käsittelee yksinomaan englanninkielisiä maita, ilmeisesti kielitaidon puutteen takia.
Oikeastaan kritisoisin vain kylmien numeroiden vertaamista; ne eivät vielä kerro juuri mitään, jos vain lasketaan vaikkapa teloitettujen prosenttiosuuksia eri maiden välillä. Hedelmällisempää on mennä syvemmälle ja miettiä mitä luvut kertovat vaikkapa kulttuuristamme. Sijaitsemme kuitenkin aika kaukana idässä – onko kulttuurillamme enemmän tekemistä muiden teloittajavaltioiden (Saksa ja NL) kuin länsivaltojen kanssa? Vai oliko kyse yksinomaan siitä, että tilanne vaati kurin tiukentamista? Ainakaan Yhdysvallat ei tietenkään ollut missään vaiheessa niin puun ja kuoren välissä, että kurinpidossa olisi pitänyt turvautua ääritoimenpiteisiin. (Muistaakseni kenraali Patton olisi kyllä halunnut ampua itseään vahingoittaneita sotilaitaan?)
Ainakin Britanniassa on pohdittu teloitusten vaikutusta, mutta lopullista totuutta ei voi kai tietää kukaan. Iso-Britannia teloitti omia miehiään I maailmansodassa pelkuruudesta, Australia ei, mutta silti australialaisten joukossa ei esiintynyt ei-toivottavia ilmiöitä sen enempää kuin brittienkään. Tällaista muistelen puhutun syksyllä 1998.
Siinä Ylikangas on käsittääkseni oikeassa, että heinäkuussa 1944 itseaiheutetut vammat yleistyivät, kun etulinjassa tiedettiin, että linja karkureihin oli kiristynyt. Tiedän myös yhden veteraanin, joka oli kesällä 1944 ollut lähellä hermojen katkeamista, mutta oli jäänyt linjaan ajateltuaan, että vihollisen aiheuttama kuolema on kuitenkin parempi kuin se, että omat ampuvat.
November 20th, 2007 at 15:58
Numerot eivät kerro kaikkea sinänsä, mutta tilastoissa ilmenevistä eroista voi aina vetää varovaisia johtopäätöksiä. Mikäli Suomelle muuten haetaan oikeaa kontekstia, niin näin äkkiseltään tuntuisi mielestäni luontevimmalta verrata Suomea muihin keskisuuriin tai pieniin maihin sen sijaan että haettaisiin vertauskohtaa esimerkiksi Saksasta tai Neuvostoliitosta – jotka kaiken lisäksi olivat vielä totalitaarisia valtioita, ja siten oikeudenkäytössään jo lähtökohtaisesti aika erilaisia kuin Suomi.
Miksei siis etsiä vertailupohjaa muista vastaavista maailmansodan väliinputoajista? Miten Suomen armeija rinnastui karkuruus-, teloitus- tai muissa vastaavissa lukemissa esimerkiksi Romanian asevoimiin? Unkarin armeijaan? Bulgarian joukkoihin näiden taistellessa Jugoslaviassa ja Kreikassa? Puolaan syyskuun 1939 osalta? Vertailu Euroopan ulkopuolisiin maihin, kuten vaikka Thaimaan armeijaan tai Italiassa sotineeseen brasilialaiseen joukko-osastoon ei välttämättä sekään olisi huono idea.
PTSD-tapauksista puheenollen, niidenkin tarkastelun voisi Suomen osalta ulottaa myös sisällissotaan. Esimerkiksi jääkärien keskuudessa erilaiset mielenhäiriöt näyttäisivät olleen selvästi keskimääräistä tavallisempia sotienvälisenä aikana, jopa siinä määrin että aikakausjulkaisu “Jääkäri-invalidi” ja Parole-lehti kiinnittivät niihin palstoillaan huomiota.
Onko suomalaisten sotilaiden itse itselleen kotiuttamisen toivossa aiheuttamista vammoista muuten tehty mitään tilastoa? Tapausten jakauma olisi hauska nähdä. Ennakolta veikkaisin, että piikit osuisivat sekä talvi- että jatkosodan kohdalla heti sodan alkuun. Nousevaa trendiä saattaisi olla kautta sota-ajan havaittavissa myös niinä ajankohtina, jolloin rintamalle on saapunut merkittävässä määrin tuoreempaa ikäluokkaa. Kesä 1944 sopisi tietysti otaksumaan.
Kalle Sistolan populaari muistelmakirja ja pataljoonahistoriikki “Tapahtui Taipaleessa” mainitsee muutamien virtolaisten sotilaiden ampuneen itsensä raajarikoiksi heti talvisodan sytyttyä, ennen Kiviniemen sillanpäätaisteluja.
Alkuperäisessä artikkelissa olleesta ihmetyksestä “vastustajan menetysten monikertaisuudesta” pitää sanoa vielä sen verran, ettei siinä minusta ole mitään ihmettelemistä. Menestys sodassa nyt vain kerta kaikkiaan mitataan tapettujen vihollisten määrällä; ja silloin kun omista suhteellisesti suurista tappiosta huolimattakin kyetään poistamaan vihollisen muonavahvuudesta absoluuttisesti enemmän väkeä, niin voi todeta armeijan olleen yllättävän kustannustehokas.
Kyseessä ei ole välttämättä vastustajan tappiolla mässäily, vaan yksinkertaisesti halu tietää se, miten tehokkaasti armeija on tehtävänsä tehnyt. Saatan kuulostaa kyyniseltä, mutta organisoitu sotavoima nyt käsittääkseni kuitenkin on olemassa vihollisten tappamista varten. Siitä olen toisaalta kyllä samaa mieltä, että sen verhoaminen isänmaalliseen paatokseen on tarpeetonta.
Moraaliseen puoleen ihmishenkien samanarvoisuudesta ei välttämättä tarvitse tässä yhteydessä kiinnittää huomiota. Eihän historiantutkija ole tuomari, kuten tulikin jo todettua.
Cheers,
Jussi Jalonen
November 20th, 2007 at 22:39
Kiitos taas kommentista. Itseaiheutettuja vammoja ei tietääkseni ole Suomessa tutkittu. Aihe on kiinnostanut minua kauan, ja etenkin Britanniassa “Self-Inflicted Wounds” on ollut paljon esillä ensimmäisen maailmansodan tutkimuksessa.
Jos joskus ehdin väitöskirjaani tekemään, haluaisin käsitellä myös kyseistä aihetta. Tietääkseni itseäänvahingoittaneista ei ole olemassa listoja, joten ilmeisesti ainut tapa tutkia aihetta on ottaa joku otos (esimerkiksi joutsalaiset ja luhankalaiset) Suomen armeijasta ja tutkia millaisia asioita sieltä löytyy.
Omassa tutkimusaineistossani itseaiheutettuja vammoja esiintyy talvisodassa (jossa SIW:t olivat oikeastaan ainut tapa päästä sodasta pois, kun karkuruutta ei vielä juuri esiintynyt), jatkosodan alussa ja heinäkuussa 1944. Asemasodan aikana ei lainkaan. Merkillepantavaa on, että itseään vahingoittivat vain vanhemmat miehet (yleensä yli 30-vuotiaat). Varusmiehistä ainakaan asiakirjojen mukaan kukaan ei vahingoittanut itseään (huhupuheena olen kyllä kuullut myös yhden nuoremman miehen tehneen niin).
Kirjoitin itseaiheutetuista vammoista enemmän toisessa viestiketjussa (“Pelkurit” talvisodassa).
Venäläisten tappiot suomalaisiin verrattuna olivat moninkertaiset, en epäile sitä. Jostain syystä olen vaan aina vierastanut tiettyjä hokemia, joita Suomessa usein toistetaan. On lottovoitto syntyä suomalaiseksi, suomalainen vastaa kymmentä ryssää ja niin edelleen. Olen miettinyt, tarvitseeko Suomi tuollaista uhoa. Ei kyse ole siitä, etteikö lähes jokainen suomalainen rakastaisi isänmaataan. Muistan vain miten lapsena kasvettiin siihen, että vaikka Suomi on pieni, niin kyllä suomalainen silti voittaa urheilussa kaikki muut. Vuosi vuodelta tuon toteutuminen on vaan käynyt harvinaisemmaksi. Olemme loppujen lopuksi aika pieni maa. Minun mielestäni sekä yksilö että kansakunta seisoo paremmin omilla jaloillaan, jos sen ei tarvitse turvautua epärealistisiin odotuksiin itseään kohtaan vaan tuntee omat vahvuutensa ja heikkoutensa.
Sodan tappioista vielä sen verran, että talvisodan viimeisten päivien kantakortit ovat aika kauheaa luettavaa, kyllä silloin on suomalaista teurastettu paljon. Samaan on Jukka Kemppinen kiinnittänyt huomiota. Ainakin noina viimeisinä päivinä luulen suomalaisten kärsineen venäläisiä ankarampia tappioita.
Jätä kommentti
En halua täyttää nettiä roskalla, joten kommentit tarkastetaan ennen julkaisua.