Tapio Nurminen

Pitkän tauon jälkeen on taas aika kirjoittaa tälle palstalle. Tuskin mihinkään muuhun sodan ajan yksikköön kohdistuu niin paljon virheellisiä käsityksiä kuin Viipuria puolustaneeseen 20.Prikaatiin. Muun muassa Heikki Ylikangas toistaa aiempien kirjoittajien näkemyksiä prikaatista, joka “oli hankkinut kokemusta enemmän linnoitustöissä itärintamalla kuin taistelutoimissa etulinjoilla” (Romahtaako rintama, s. 80), ja kirjoittaa prikaatin ankariin rintamataisteluihin tyystin tottumattomasta väestä (Romahtaako rintama, s. 81).

Samaan tapaan syksyllä 2007 ilmestyneen Eero Elfvengrenin ja Eeva Tammin toimittaman Viipuri 1944 -teoksen mukaan prikaatin “joukot olivat olleet taistelutoiminnassa viimeksi syksyllä 1941″ (s. 71). Kirjan kyseinen kohta on tosin sekava, kun samalla sivulla todetaan Uuno Tarkkia mukaillen muun muassa III pataljoonan olleen “jatkuvassa taistelukosketuksessa vihollisen kanssa”.

Parhaiten 20.Prikaatin vaiheita on selvitellyt juuri Uuno Tarkki. Prikaatin rungon muodosti JR 22, johon vuoden 1941 loppupuolella oli jäänyt kaksi pataljoonaa, 1 P ja II P. Näissä pataljoonissa palveli lähinnä Päijät-Hämeen ja Itä-Hämeen miehiä. Prikaatin parhaana pidetty pataljoona, III/20.Pr. eli aiempi III/JR 43 oli siirretty Kannakselta Syvärille marraskuussa 1942 (Elfvengrenin ja Tammin mukaan vuotta myöhemmin; kyseessä on ilmeisesti lyöntivirhe; s. 69). Prikaatin neljänneksi pataljoonaksi siirrettiin Kannakselta II/JR 46.

* * *

Miehistöainekseltaan prikaati oli samanlainen kuin kenttäarmeijan muutkin reserviläisyksiköt. Esimerkiksi III pataljoonan joutsalaisista noin puolet oli palvellut jo talvisodassa. Useimmat näistä miehistä olivat vieläpä palvelleet Taipaleenjoella, joten ainakin tykistökeskityksistä nämä miehet olivat saaneet osansa jo aiemmin. Samoin II pataljoonan hartolalaiset edustivat kenttäarmeijan normaalijakaumaa: mukana oli talvisodan ja hyökkäysvaiheen veteraaneja siinä missä nuorempiakin miehiä. Kirjavin koostumukseltaan lienee ollut I pataljoona, johon vielä huhtikuussa 1944 siirrettiin yli 30-vuotiaita joutsalaisreserviläisiä muista yksiköistä.

On kuitenkin vaikea ymmärtää Viipuri 1944 -kirjan väitettä siitä, että “prikaatiin oli tullut paljon rintama- ja taistelukokemusta omaamattomia” (Elfvengren ja Tammi, s. 71). Nuoremmat ikäluokathan olivat kaikissa kenttäarmeijan yksiköissä yhtä kokemattomia. Toisaalta Puna-armeijan suurhyökkäyksen rajuus tuli melkoisena järkytyksenä myös sotaa kokeneille. Ainakin eräs Valkeasaaren veteraani oli muistellut, miten JR 1:ssä asevelvolliset jäivät yksin, kun eivät kehdanneet poistua asemista luvatta. Vanhempia miehiä moinen häveliäisyys ei pidätellyt.

* * *

Kirjallisuudessa esiintyy usein väite myös siitä, että 20.Prikaatin miehistöllä ei ollut kokemusta vihollispanssareista. Olisi mielenkiintoista kuulla, millä kenttäarmeijan yksiköllä niistä sitten oli kokemusta kesän 1944 alkaessa. Ainakin III/20.Pr.:n joutsalaiset ja luhankalaiset olivat törmänneet venäläispanssareihin sekä Taipaleenjoella että kesällä 1941, mutta kesän 1944 panssarikeskityksistä tuskin kellään koko Suomen armeijassa – ehkä SS-pataljoonassa palvelleita lukuunottamatta – oli kokemusta. Käsittääkseni ainoastaan Panssaridivisioonassa oli asemasodan aikana harjoiteltu nykyaikaista toimintaa vihollispanssareita vastaan. Muissa yksiköissä harjoitukset lienevät olleen 20.Prikaatin tavoin lähitorjuntaharjoituksia “talvisodan aikaisilla taidoilla, keinoilla ja välineillä” (Uuno Tarkki, Miksi menetimme Viipurin, s. 23).

Elfvengren ja Tammi ovat käsittääkseni oikeassa kirjottaessaan että “[s]oveltavat taisteluharjoitukset lienevät olleet [prikaatissa] harvinaisia, kuten ilmeisesti muissakin kenttäarmeijan yhtymissä.” (Elfvengren ja Tammi, s. 71) Sotapäiväkirjoja lukiessa saa sen käsityksen, että asemasodan aikana taisteluharjoitukset olivat harvassa yksikössä kuin yksikössä.

* * *

20.Prikaatin III pataljoona suoritti tehtävänsä Viipurissa hyvin ja piti asemansa. Tämä seikka on unohtunut monelta kirjoittajalta. Muun muassa Heikki Ylikankaan mukaan “[k]okonainen prikaati – yli 5000 miestä – jätti asemansa käytännöllisesti katsoen tekemättä vakavaa vastarintaa.” (Romahtaako rintama, s. 127). Todellisuudessa noin 4000 miestä jätti asemansa ja noin 1000 piti ne.

Selityksiä III pataljoonan menestyksekkäälle toiminnalle voi löytää monia: pataljoona oli säilynyt yhtenäisenä joulukuusta 1941 alkaen ja se oli osallistunut aktiivisesti taistelutoimintaan myös asemasodan aikana. Pataljoona välttyi voimakkaimmalta vihollispainostukselta Viipurin menettämispäivänä. Yksi tekijä voi olla myös asevelvollisten menestyksekäs integroituminen joukkoon: kun nuoremmat miehet tulivat pitkälti samoista kunnista kuin mistä pataljoonan alkuperäinen miehistö oli kotoisin (muun muassa Joutsasta, Luhangasta,, Mäntyharjulta ja Anttolasta), tämä auttoi nuorempia sulautumaan joukkoon.