http://digi.narc.fi/digi/dosearch.ka?new=1&haku=suuri+adressi

Kiitos Joutsan Seutu -paikallislehden, innostuin etsimään tuttuja joutsalaisnimiä adressista. Tässä joitain bongattuja:

http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=4143773&zoom=3&x=1&y=1&sx=400&sy=400

F A Brummer
-rovasti
(1848-1904)

J Keltamäki
-talollinen

A A Lindgrén
-kappalainen

http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=4143774&zoom=3&x=1&y=1&sx=400&sy=400

J. H. Lyra
-proviisori

W. Brummer
-farmasian oppilas

http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=4143775&zoom=3&x=1&y=1&sx=400&sy=400

M Snäll
-opettaja

A Heilakka
-kauppapalvelia

Kaarle Erland Hakoselkä
-talonpoika

Juho Longström
-kästyöläinen

http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=4143776&zoom=3&x=1&y=1&sx=400&sy=400

Justus Mällönen
-talonpoika

http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=4143779&zoom=3&x=1&y=1&sx=400&sy=400

Antti Hossola
-talollinen

http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=4143781&zoom=3&x=1&y=1&sx=400&sy=400

Matti Kullasniemi
-torppari
(kunnallisvaikuttaja)

Penjami Korpisaari
-torppari

http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=4143782&zoom=3&x=1&y=1&sx=400&sy=400

Juho Ilonen
-torppari

Kustaa Liukkonen
-talollinen

K. Wenetaho
-talollinen

Matti Mankki
-talollinen

Antti Kotimäki
-talonpoika

Mikko Paso
-torppari

http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=4143783&zoom=3&x=1&y=1&sx=400&sy=400

Benjam Hulikkala
-talollinen

Malviina Paasonen
-myllärin emäntä

Juhan Temisevä
-torppari

W. Kämppi
-talollinen

Matti Hossola
-talollinen

D. Simola
-talollinen

T. Harjula
-talollinen

taloll Antti Ahvenainen

Arthur Ahvenainen
-talonpoika

Willehad Luntta
-talollinen
(s. 1869)

A Sams
-kellonsoittaja

http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=4143784&zoom=3&x=1&y=1&sx=400&sy=400

Joh Kauranen
-talollinen
(jääkärieversti Iivari Kaurasen isä)

http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=4143785&zoom=3&x=1&y=1&sx=400&sy=400

Hjalmar Heinikainen
-talonpoika
(Amerikan kävijä)

http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=4143786&zoom=3&x=1&y=1&sx=400&sy=400

August Kaunonen
-mäkitupalainen
(Kaivomäen Akseli 1912-1988 oli Augustin poika)

Robert Pastila
-talollinen

http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=4143787&zoom=3&x=1&y=1&sx=400&sy=400

Miina Brummer
-rouva
(Wilhelmina o.s. Jaatinen s. 1872)

Karl Lopansaari
-talollinen

http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=4143788&zoom=3&x=1&y=1&sx=400&sy=400

Daavid Simo
-talonpoika

A Fromholtz
-oluenpanija

http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=4143790&zoom=3&x=1&y=1&sx=400&sy=400

Juho Avikainen
-talollinen
(Yrjö Avikaisen 1902-81 isä)

Jeremias Dahl
torppari
(vaihtoi sukunimeksi Haapasaari)

A Wasenius
-torpanpoika

http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=4143791&zoom=3&x=1&y=1&sx=400&sy=400

Emil Hintikka
-nahkuri

http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=4143793&zoom=3&x=1&y=1&sx=400&sy=400

Joh. Heikinoja

Adolf Saviharju
-talollinen

http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=4143794&zoom=3&x=1&y=1&sx=400&sy=400

Antti Kotimäki
-talollinen

Oskar Moro
-muonamies

http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=4143795&zoom=3&x=1&y=1&sx=400&sy=400

Juho Tammert
-renki

http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=4143799&zoom=3&x=1&y=1&sx=400&sy=400

Adam Mattila
-isäntä
(Laitjärveltä, allekirjoittaneen isoisoisä)

http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=4143803&zoom=3&x=1&y=1&sx=400&sy=400

Iita Aatami tytär
-loinen
(Suonteen Käyrässaaresta, allekirjoittaneen isoisotäti)

- - -

Adressi on kerätty mielenkiintoiseen aikaan, kun myös tilaton väestö oli juuri noina aikoina ottamassa sukunimiä. Myös yhteiskunnallisesti adressi on kiinnostava: tilalliset ovat toki yliedustettuina, mutta kyllä mukaan on mahtunut alempiakin sosiaaliluokkia.

Adressin keräämistä on avittanut se, että ihan jokainen ei ole tainnut kirjoittaa omaa nimeään vaan joku on välillä kirjoittanut useammankin nimen. Ja ainakin Matti Mankin nimi näyttäisi olevan adressissa kahteen kertaan.

Seuraavassa kommentteja Ylikankaan asevelvollisuutta käsittelevään artikkeliin (ss. 62–88). Y:n mukaan noin 100 000 miestä karsittiin 1920- ja 1930-lukujen kutsunnoissa poliittisen vakaumuksensa takia.

s. 63
yhden ainoan, vieläpä naispuolisen henkilön muistelus

* mihin Y tällä viittaa? Onko Y misogynisti?

“Kutsuntoihin piti kaikkien mennä, koska voimassa oli yleinen asevelvollisuus.”

* Y – entinen oikeushistorian professori – on taas jättänyt lakikirjat lukematta. Sekä vuoden 1919 väliaikaisessa asevelvollisuuslaissa (pykälä 35) että vuoden 1922 asevelvollisuuslaissa oli asiasta aivan yksiselitteiset määräykset. Vuoden 1922 lain 9 §:n mukaan

Asevelvollista, joka on tuomittu kansalaisluottamuksensa menettäneeksi tahi julistettu todistajaksi kelpaamattomaksi, ei saa käyttää sotapalvelukseen.

Ja tällaisia henkilöitä ei otettu kutsuntoihin (37 §):

Kutsuntakuulutuksessa tulee niinikään olla ilmoitus, ettei kutsuntaan lueta:
[...]
c) henkilöitä, joista säädetään 9 §:ssä.

Entiseltä oikeushistorian professorilta on jäänyt lukematta myös asevelvollisuuslain selitykset. Lain soveltamisasetusta valmisteli komitea, jonka puheenjohtajana toimi lainvalmistelukunnan jäsen Filip Grönvall. Grönvall julkaisi kesällä 1923 lyhyitä selityksiä ”näiden lähes 250 pykälää sisältävien lakien” selventämiseksi upseereille ja alipäällystölle.

Selittäessään lain kyseistä kohtaa Grönvall oli suorasanainen. Hänen mukaansa kansalaisluottamuksensa menettänyt oli ”ainaiseksi estetty palvelemasta sotaväessä” huolimatta siitä, että seuraamuksen voimassaoloaika oli kulunut umpeen tai että tuomittu oli armahdettu. Tällä viitattiin selvästi vuoden 1918 tapahtumiin. Asevelvollisuuslaissa tai sen soveltamisasetuksessa ei ollut edes määräyksiä miten kansalaisluottamuksensa menettäneet kutsuttaisiin asepalvelukseen. Armahdettuja valtiollisia rikollisia ei myöskään saanut merkitä nostoväkeen kuuluviksi. He olivat siis ”jatkuvasti, vaikkakin ovat saaneet armahduksen, rinnastetut muitten tällaiseen rangaistusseuraamukseen tuomittujen henkilöiden kanssa.” Samalla Grönvall vielä korosti, että kansalaisluottamuksensa menettäneitä ei ollut kuitenkaan täysin vapautettu ottamasta osaa maan puolustukseen. Heidät voitiin lain 59 §:n perusteella kutsua puolustuksen etua välittömästi tai välillisesti tarkoittavaan työhön. Selittäessään saman lain 35 §:ää Grönvall totesi, että kansalaisluottamuksensa menettäneet ja todistajaksi kelpaamattomat tuli merkitä kutsuntaluetteloon, mutta heidän ei pitänyt saapua kutsuntaan.

[ Aiheesta tarkemmin Sotahistoriallisessa Aikakauskirjassa (nro 28 / 2009). ]

* * *

Se minun täytyy tällä kohtaa myöntää, että en aiemmin ole huomannut, että samat säädökset poistuivat vuoden 1932 asevelvollisuuslaista. Tämä vain alleviivaa sitä, miten paljon Suomi muuttui noina vuosina. Vuoden 1932 lain (27 §) mukaan

Asevelvollinen, joka on tuomittu menettämään kansalaisluottamuksensa tai todistajaksi kelpaamattomaksi, astuu, ellei häntä määrätä maanpuolustuksen etua tarkoittavaan työhön, palvelukseen sen jälkeen kun mainitun rangaistusseuraamuksen aika on päättynyt.

s. 65
”kumman nopeasti ja hyvin ja vielä lyhyessä ajassa karsitut kuntoutuivat”

* Teloitetussa totuudessa totean talvisodan loppupäivinä mobilisoiduista miehistä muun muassa, että

Palvelukseen kutsuttujen kunto jätti monessa tapauksessa toivomisen varaa. [...] Aikalaislausunnoissa todettiinkin, että nostoväen kutsunnoissa ei ehditty suorittaa kuin ”summittaista” tarkastusta. Miesten sairaskertomukset ovat lähes tragikoomista luettavaa: talvisodan viimeisinä päivinä palveluskutsun saaneilla todettiin muun muassa mielenterveysongelmia, tuberkuloosia ja reumaa. Olipa joukossa myös sydänvikaisia, heikkoälyisiä ja toisen silmänsä menettäneitä.

Jo nostoväen II luokan kutsunnoista annettu käsky määräsi palvelukseen otettaviksi kaikki, joista saattoi olla vähänkin hyötyä maanpuolustukselle. Samoin on muistettava, että asevelvollisten hylkäykset olivat kohdistuneet ikäluokkiin erittäin vaihtelevasti: lähes 38 % kaikista hylätyistä kuului ikäluokkiin 1907–1910.

Y varmaankin nyt sanoo, että noissa ikäluokissa vasemmistolaisia oli enemmän kuin tätä nuoremmissa tai vanhemmissa miehissä. Minusta uskottavampi selitys on kuitenkin vuoden 1926 korvauslaki, jonka nojalla tervekin mies saatettiin hylätä muun muassa suvussa esiintyneen tuberkuloosin nojalla. Vuonna 1940 – elävän voiman kriittisesti ehtyessä – tuollaisiin asioihin ei enää kiinnitetty huomiota. Samoin lukemattomia miehiä hylättiin 1920-luvulla alipainoisina, mutta sotavuosiin tultaessa he – nyt jo noin 35-vuotiaat miehet – olivat vankistuneet ja kelpasivat siis palvelukseen.

s. 66
”Vuosien 1940 ja 1941 kutsunnat tuottivat siis maksimissaan 60 000 miestä”

* Y:ltä on jäänyt tutustumatta sodan aikaisiin kutsuntoihin ja kutsuntaiän muutoksiin noina vuosina.

s. 69
”Kummallisuus piilee siinä, että en ole missään sellaista [pykälää] esittänytkään.”

* Ööh… ”Tapio Nurminen [jättää] mainitsematta tärkeimmän lähteeni: asevelvollisuuslakiin [...] sorvatun pykälän, jonka mukaan kutsuntatoimistot saattoivat vastoin lääkärin lausuntoa hylätä kutsutun [...].”
– Heikki Ylikangas, Helsingin Sanomat 11.10.2008
[lisäys 29.12.09: Y:n alkuperäinen teksti on luettavissa kokonaisuudessaan täällä]

s. 71
”Nurminen tosiasiassa siirtää päätösvallan lääkäreille ja tekee muista kutsuntatoimiston jäsenistä pelkkiä äänivallattomia avustajia.”

* Terveydentila ei ollut ainoa kriteeri, jolla mies voitiin vapauttaa palveluksesta. Kutsuntatoimisto saattoi esimerkiksi vapauttaa miehen, jos tämä yksin elätti isäänsä tai äitiään, isä- tai äitipuoltaan, kasvatusvanhempaansa, isänsä tai äitinsä vanhempaa tai veljeään tai sisartaan. Samoin kutsuntatoimisto käsitteli muun muassa lykkäys- ja vapaaehtoisuusanomukset.

Myös vuoden 1922 lakia valmistellut Grönvall kirjoitti asiasta seuraavasti:

Luonnollista on, että kutsuntatoimisto, jolla yksinään on päätösvalta, voisi, vastoin lääkärin lausuntoa, julistaa tarkastetun sotapalvelukseen kelpaamattomaksi. Tätä mahdollisuutta ei kuitenkaan, sillä kun ei ole käytännöllistä merkitystä, ole edellytetty laissa.

s. 75
asevelvollisuuslaista käydyt keskustelut

* Vuoden 1922 laissa oli todella pykälä (60 §), jolla sotaväen päällikkö saattoi julistaa miehen sotapalveluksesta erillään pidettäväksi. Mutta tämä pykälä ei liity kutsuntoihin millään muotoa. Eikä minulla ainakaan ole tietoa yhdestäkään miehestä, jonka kohdalla sotaväen päällikkö olisi näin menetellyt. Montakohan tapausta Y tietää?

s. 76
Eduskunnassa käytiin laista keskustelua ja vasemmisto arvosteli em. pykälää, joka mahdollisti asevelvollisiin kohdistuvan mielivallan. ”Hallitustaho vastasi näihin syytöksiin ja epäilyihin napakasti. Edustaja Vennola lausui: ”[...] Minä voin ainoastaan esittää sen vaatimuksen armeijan ylimmälle johdolle, että [...] se puhdistaa armeijan epälojaalisista aineksista [...].””

* Y jättää tässä mainitsematta, että keskustelu lain 60 §:stä käytiin 28.2.1922, mutta hallituksen ”napakka” vastaus annettiin kahdeksan kuukautta myöhemmin eli 17.10.1922. Tällöin keskusteltiin lain hyväksymisestä, ei kyseisestä pykälästä.

Vielä hassumpaa on, että Vennola ei puhunut epälojaalisesta vasemmistosta vaan upseerikunnasta, joka oli ”ylimysmielistä” eikä ollut ”kansanvaltaisen valtioelämän järjestyksen kannalla”. Vennolan mukaan ylimmän sotilasjohdon piti vaatia ”jokaiselta kansalaiselta ja ennen kaikkea upseeristolta” lojaalisuutta maan valtiolliselle järjestykselle. Vasemmiston kansanedustajat huutelivat Vennolan puheen väliin pariinkin kertaan, että oli ”Turha toivo” odottaa että näin kuitenkaan kävisi.

Ja jos joku haluaa nämä tarkastaa, kyseinen keskustelu löytyy vuoden 1922 valtiopäivien pöytäkirjoista sivulta 477. Jostain syystä Y – entinen oikeushistorian professori – on jättänyt ko. lainausten kohdan ilmoittamatta.

- -

Koko jupakan takana on se, että Y ei voi koskaan myöntää olleensa väärässä. Minua puolestaan kiinnostaa vain löytää menneisyyden ilmiöille selityksiä, “wie es eigentlich gewesen” niin sanoakseni. Poliittisia motiiveja asiaan ei ainakaan minun puolelta liity.

Tässä vielä avainperustelut, miksi minusta tuntuu erittäin epäuskottavalta, että miehiä olisi kutsunnoissa hylätty poliittisin syin:

1. Kaikista asevelvollisista piti antaa talvisotaan asti luotettavaisuuslausunto. Näillä lausunnoilla pyrittiin saamaan avaintehtäviin – esimerkiksi aliupseereiksi – luotettavia miehiä ja epäluotettavilta saatettiin puolestaan evätä jopa lomalle pääseminen. Tämä luotettavaisuusluokittelu herätti monenmoista närää ja siitä keskusteltiin eduskunnassakin 1920-luvulta 1940-luvulle asti. Miksi puolustuslaitos olisi ylläpitänyt kaksitasoista järjestelmää, jossa hylätään vasemmistolaisia kutsunnoissa ja silti otetaan epäluotettaviksi katsottuja (luokittelun 3 saaneita) palvelukseen?
2. Missään aikalaislähteissä – esimerkiksi eduskuntakeskusteluissa – ei mainita kutsunnoissa tehtyä poliittista karsintaa. Ensimmäinen viittaus moiseen löytyy vasta Y:n teoksesta Tie Tampereelle vuonna 1993. Kerrassaan hämmästyttävä suoritus, jos karsinnasta ei jää yhtäkään todistetta yhteenkään kutsuntaluetteloon, kantakorttiin tai muuhun aikalaislähteeseen ja silti Y pystyy 70 vuotta myöhemmin selvittämään tämän salaamisoperaation, joka on koskettanut 100 000:ta Suomen miespuolista kansalaista. Seuraavaksi Hessu voisi selvittää Loch Nessin hirviön salaisuuden.

Korostettakoon nyt vielä, että sisällissodan jälkeisessä armeijassa ei todellakaan katsottu vasemmistoa hyvällä ja esimerkiksi varuskunnissa tehtiin yllätystarkastuksia vasemmistolaisten lehtien ja kirjojen löytämiseksi. En silti voi ymmärtää, miksi miehiä olisi salaisesti hylätty kutsunnoissa näennäisesti fyysisin perustein, kun asevelvollisuuslaki antoi lukuisia muita mahdollisuuksia vasemmiston kontrolloimiseen. Voisiko joku nimetä edes yhden tällaisen henkilön – voin luvata palkkioksi vaikka iPodin.

[ Y:n tekstin jälkimmäiseen osaan eli Mannerheimin kirjeeseen palaan myöhemmin. ]

Etsin käännökset aikoinaan Googlella. Pitäisi varmaan joskus tarkastuttaa nämä jollain lääketieteen ammattilaisella… Tässä tämä lista nyt kuitenkin olisi, jos näistä on tutkijakollegoille apua.

Lisättäköön vielä, että oli aika epämiellyttävä kokemus tulkita haavoittumiskuvauksia Googlen avulla iltaisin arkistotutkimuksen päälle. Näiden käännösten avulla sain muun muassa selville, miten kranaatinsirpale oli repinyt yhden joutsalaisen vatsan auki ja suolet olivat valuneet ulos.

Ihan lintukoto Leivonmäkikään ei kuitenkaan ole ollut. Toukokuussa 1918 myös siellä tapahtui sotaan liittynyt veriteko. Onni Nojanen, 26-vuotias vuokraajan poika, oli pakoillut kutsuntaa. Eräs suojeluskuntalainen ampui hänet kuoliaaksi 20.5.1918 - siis varsinaisten vihollisuuksien jo päätyttyä.

Millä perusteella Joutsa ja Luhanka ovat joutuneet sotaisten kuntien listalle, ei selviä Malmbergin jutusta. Ehkä perusteena ovat 1900-luvun väkivaltaisuudet? Luhangassa tapahtui keväällä 1918 samantapainen veriteko kuin Leivonmäelläkin. Luhangassa ammuttiin 30-vuotias suutari Nikodemus Ahonen. Mies vangittiin 24.4.1918 ja teloitettiin Luhangan kirkonkylässä seuraavana päivänä.

Joutsan ja Hartolan rajamailla puolestaan ammuttiin pidätystilanteen yhteydessä elokuussa 1944 työvelvollinen Antti Nieminen. Niemisen tapauksesta löytyy lisätietoja toisesta blogimerkinnästä. Myös yhdestä vuonna 1918 Joutsassa tapahtuneesta teloituksesta on viitteitä, vaikka tapausta ei ole dokumentoitu.

Liekö Joutsalla, Luhangalla ja Leivonmäellä muutakin sotaisaa paikallishistoriaa? 1400-luvulla Hämeen ja Savon välinen raja kulki Joutsan itäosissa. Myös tuona aikana aseet ovat saattaneet puhua Joutsassa. Samoin Joutsan Laitjärvellä väki piiloutui isonvihan aikana metsiin, vaikka venäläiset taisivat jättääkin pitäjän tuolloin rauhaan.

Rahoitus

Projektin rahoitus on aika lailla oleellinen matrikkelihankkeen onnistumiselle. Työ on sen verran laaja, että ilman rahoitusta kovin moni ei urakkaan varmastikaan ryhdy.

Nimilistat

Aluksi matrikkeliprojektissa täytyy koota nimilista tutkittavan kunnan sotaan osallistuneista. Nimiä voi kerätä esimerkiksi seuraavista lähteistä:

• paikallisesti tehdyt kyselyt
• kirkonkirjat
• Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta (http://kronos.narc.fi/menehtyneet/)
• yhtymien veteraanimatrikkelit (ks. kommentit alla)
• Suuri Maatilakirja
• Siirtokarjalaisten tie (ks. kommentit alla)
• kutsuntaluettelot (Kansallisarkisto, Sörnäinen)
• paikallislehtien kuolinilmoitukset

Nimilistaan kootaan ainakin miesten nimet ja syntymäajat. Kun nimilista on valmis, sen avulla voidaan tilata kantakortit, joita säilytetään Kansallisarkiston Sörnäisten toimipisteessä.

Yksi tärkeä linjanveto on, ketkä kaikki henkilöt kirjaan otetaan mukaan. 1920- ja 1930-lukujen kutsuntaikäisistä moni ehti muuttaa muualle ennen sotia. Joutsan kirjaan otettiin muutamaa poikkeusta lukuunottamatta mukaan vain ne, jotka asuivat Joutsassa vielä sodan aikana. Joidenkin veljesparvien kohdalla otin mukaan myös muualla asuneita.

Samoin otimme kirjaan mukaan Joutsaan sodan jälkeen asettuneet sotaveteraanit.

Välineet

Varsinaisen matrikkeliosuuden tekemiseen kannattaa ehdottomasti käyttää joko taulukkolaskenta- tai tietokantaohjelmaa. Tällaisia ovat esimerkiksi Microsoft Excel ja Microsoft Access. Itse aloitin Excelillä, mutta sitten kun nimilistassa oli jo yli 400 nimeä, niiden käsittely kävi paljon helpommaksi tietokantaohjelmalla.

Microsoft Wordia kannattaa käyttää ainoastaan kirjan tekstiosuuksien kirjoittamiseen. Word ei sovellu henkilölistojen käsittelyyn.

Matrkkeliprojektin viemä aika

Tämä riippuu tietysti paljon käytettävissä olevasta budjetista ja työajasta. Ihan nopeasti matrikkelikirjaa ei pysty kokoamaan, jos kyseessä on vähänkin isompi kunta ja työ halutaan tehdä kunnolla. Arvioisin, että normaalisti kirjaprojektiin menee aikaa 2-3 vuotta.

Kuvat

Sodanaikaisissa sotilaspasseissa ei ollut valokuvia. Henkilökuvat on siis pakko hankkia perikunnilta ja asianomaisilta itseltään. Urakka on varsin työläs; Joutsassa paikalliset aktiivit hoitivat suurimman osan kuvien hankkimisesta. Projektista kannattaa ilmoittaa paikallislehdissä ja pyytää yleisöä lähettämään materiaalia.

Henkilöiden määrä

Sotaan osallistuneiden määrää pystyy arvioimaan kunnan koon perusteella, vaikka sodanjälkeinen muuttoliike on tietysti vaikuttanut eri kuntiin eri tavoin. Joutsan veteraanimatrikkeliin koottiin noin 1400 henkilön tiedot. Matrikkelin kokoamishetkellä 2000-luvun puolivälissä Joutsassa asui hieman yli 4000 henkilöä.

Laajempi konteksti

Ylikangas on läpi uransa esiintynyt julkisuudessa rohkeiden linjanvetojen miehenä – linjanvetojen, joita muut eivät uskalla tehdä. Teoksessaan Tie Tampereelle hän esitti ensimmäistä kertaa ajatuksen siitä, että asevelvollisia olisi hylätty sotien välillä poliittisin perustein. Vuonna 2007 ilmestyneissä teoksissaan hän siirsi aiheen uudelle tasolle väittämällä, että Suomessa uskallettiin mobilisoida vasemmistotaustaiset miehet vasta sitten, kun saatiin varmuus siitä, että maa ei lähtisi seuraavaan sotaan yksin vaan tukena olisi Saksa.

Ylikankaan maalailema suuri käänne on mielikuvituksen tuotetta. Kouluttamattomien miesten palvelukseen ottamisen aiheutti vakavaksi kääntynyt rintamatilanne ja toimenpiteiden aikataulu ei – kuten Teloitettu totuus -teoksessa totean – liittynyt millään muotoa mahdolliseen Saksa-yhteistyöhön. Kaikista asioista ei suuria käänteitä löydy, vaikka niillä kirjoja ehkä myydäänkin.

Lakipykälät

Teloitettu totuus -kirjan ilmestyttyä professori Ylikangas julkaisi Helsingin Sanomissa vastineen, jossa hän totesi, että

Tapio Nurminen kiistää käsitykseni poliittisperustaisesta karsinnasta kutsunnoissa sotien välillä jättämällä mainitsematta tärkeimmän lähteeni: asevelvollisuuslakiin (1919, 1922) sorvatun pykälän, jonka mukaan kutsuntatoimistot saattoivat vastoin lääkärin lausuntoa hylätä kutsutun, jotta “eivät yhteiskunnallisesti vaaralliset vaikkakin ruumiillisesti terveet yksilöt” saisi koulutusta.

Uusimmassa blogitekstissään Ylikangas puolestaan kirjoittaa, että laissa ei moista pykälää ole eikä hän ole “missään sellaista esittänytkään”. Tällä kohtaa vastaaminen käy mahdottomaksi, kun en tiedä, kenen – tai kumman – kanssa keskustelua käyn. Onko Ylikankaita kaksi? Itse asiaa – vuoden 1919 lakia ja siitä käytyä keskustelua – olen kommentoinut tässä blogissa jo aiemmin.

Huvittavinta asiassa on se, että kutsuntaikäisten poliittinen karsinta jatkuu – Ylikankaan logiikkaa mukaillen – vielä nykyäänkin! Vuoden 2008 alussa voimaan tulleen uuden asevelvollisuuslain 21 §:n mukaan

Kutsunnanalaisen palveluskelpoisuuden määrittämisessä kutsuntalautakuntaa avustaa lääkäri, joka tekee ehdotuksen tarkastamiensa asevelvollisten palveluskelpoisuudesta. Ehdotus ei sido kutsuntalautakuntaa.
(1438 / 2007; http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2007/20071438)

Kyseisen momentin teksti muutettiin nykyisenkaltaiseen muotoon vuoden 1932 asevelvollisuuslaissa, kun kutsuntalautakunnalle haluttiin antaa enemmän sananvaltaa. Aiemmin päätäntävalta oli käytännössä ollut lääkärillä. Lääkärit olivat määränneet palvelukseen muun muassa henkisesti vajavaisia, kun eivät lyhyessä terveystarkastuksessa ehtineet tarkkailla nuorukaisia riittävästi. Vuodesta 1933 – jolloin lakia ensimmäisen kerran sovellettiin – lähtien kutsuntalautakunta on voinut ohittaa lääkärin mielipiteen, jos kutsuntoihin osallistuva on tunnettu paikkakunnalla esimerkiksi mielenvikaiseksi.

Hylättyjen määrät

Kysymys siitä, kuinka paljon nostoväen II luokan miehiä koulutettiin kevättalvella 1940, on hyvä esimerkki sotien tutkimiseen liittyvistä ongelmista. Tässä lyhyt lista esitetyistä määristä:

• Eniten miehiä oli koulutuskeskuksissa huhtikuussa 1940, lähes 37 000 miestä (Vuorenmaa – Laakso – Soila 1979)
• Nostoväen II luokan noin 40 000 miehestä tuli käyttää kenttäarmeijan täydentämiseen noin 20 000 (Mannerheimin kirje 14.3.1940)
• Palveluskelpoisiksi todettiin noin 71 000 miestä (puolustusministeriön laskelma huhtikuulta 1940)
• Nostoväen II luokan miehiä astui palvelukseen noin 35 000 miestä (käsinkirjoitettu laskelma em. kansiossa)
• Palvelukseen otettiin noin 40 000 miestä (Pääesikunnan kutsuntatilastot)

Nostomiesten tarkkaa määrää ei ole vakuuttavasti osoittanut kukaan – en minä, ei professori Ylikangas eikä kukaan muukaan. Edellä mainituissa luvuissa on niin suuria heittoja, että ainut tapa selvittää asiaa olisi käydä lukuja läpi kutsunta-alueittain ja koulutuskeskuksittain. Näitä tilastoja löytyy Kansallisarkiston Sörnäisten toimipisteestä runsaastikin, mutta niiden kriittinen analysoiminen vie aikaa.

Ylikankaan tutkimustapaa kuvastaa varsin hyvin se, että hän takertuu pariin lähteeseen (ilmeisesti Tannerin tekemään reunahuomautukseen Mannerheimin kirjeeseen sekä puolustusministeriön laskelmaan) ja ottaa luvut annettuina. Aiemmin hän on toistellut lukemaa 100 000. Nyt hän on blogissaan siirtynyt lukuun 71 000.

Jos professori Ylikangas tuntisi lähdemateriaalia ja aikakautta yhtään paremmin, hän tietäisi että etenkin näin suurten lukujen todelliseen tarkkuuteen on aina suhtauduttava varauksella. Vaikka esimerkiksi puolustusministeriön laskelma näyttää sinänsä vakuuttavalta, sen ilmoittamat määrät poikkeavat muista lähteistä niin paljon, että aihe kaipaisi jatkotutkimusta, kuten Teloitettu totuus -teoksessa totean.

Ylikankaan muita lausumia en pidä kommentoimisen arvoisina.

Muutama päivä kirjan ilmestymisen jälkeen Heikki Ylikangas julkaisi Helsingin Sanomissa vastineen, jossa hän mainitsi muun muassa minun artikkelini. Ylikankaan mukaan

Tapio Nurminen kiistää käsitykseni poliittisperustaisesta karsinnasta kutsunnoissa sotien välillä jättämällä mainitsematta tärkeimmän lähteeni: asevelvollisuuslakiin (1919, 1922) sorvatun pykälän, jonka mukaan kutsuntatoimistot saattoivat vastoin lääkärin lausuntoa hylätä kutsutun, jotta “eivät yhteiskunnallisesti vaaralliset vaikkakin ruumiillisesti terveet yksilöt” saisi koulutusta.

Tuollaista pykälää kummassakaan asevelvollisuuslaissa ei ole. Ylikangas on keksinyt sen.

–

Vuonna 1919, tarkalleen ottaen 8.2.1919, säädettiin Suomen valtakunnan väliaikainen asevelvollisuuslaki. Laki sisälsi pykälän 39, jossa todettiin muun muassa, että “Kutsuntatoimistoa ei velvoita lääkärin antama lausunto katsastetun kelpaamattomuudesta sotapalvelukseen.” – Kutsuntatoimisto saattoi siis määrätä palvelukseen miehen, jota lääkäri ei olisi kelpuuttanut.

Käytännössä sama muotoilu siirtyi vuoden 1922 asevelvollisuuslakiin. Siinä maininta löytyy pykälästä 41: “Lisätylle kutsuntatoimistolle ei lääkärin antama lausunto tarkastetun kelpaamattomuudesta sotapalvelukseen ole sitova.”

Katkelma, jota Ylikangas siteeraa, ei siis löydy laista. Se on peräisin kenraali Heinrichsin kokoelmassa säilyneestä muistiosta, jossa Heinrichs esitti muutoksia asevelvollisuuslakiin (Pk 1172/6 Kenraali Heinrichsin kokoelma: Vuoden 1919 asevelvollisuuslakia valmistelevia muistioita. [KA/SArk; aineisto vaatii tutkimusluvan]).

Ylikangas luulee muistiota käytetyn vuoden 1919 lain valmistelussa, mutta oikeasti kyseinen kansio sisältää aineistoa, jossa muutama upseeri ja muu asianomainen sai kesäkuussa 1919 esittää muutosehdotuksia väliaikaiseen lakiin. Mapissa on silloisen majuri Heinrichsin alunperin ruotsiksi laatima muistio, jossa hän esitti, että

§39 olisi muutettava siten, että lisättyä kutsuntalautakuntaa ei velvoita myöskään lääkärin antama lausunto katsastetun kelpaavaisuudesta (eikä ainoastaan kelpaamattomuudesta) sotapalvelukseen. Tämän kautta annettaisiin lautakunnalle tilaisuus estää armeijaan pääsemästä yhteiskunnallisesti vaarallisia vaikkakin ruumiillisesti terveitä yksilöitä.
(suomenkielinen käännös löytyy samasta mapista; alleviivaus alkuperäisessä asiakirjassa)

Moista muutosta ei vuoden 1922 asevelvollisuuslakiin kuitenkaan koskaan sorvattu, eikä Heinrichsin ehdotus saanut kannatusta. Nimikirjaimilla KW esiintynyt kommentaattori (ilmeisesti Sotaväen päällikkö Karl Wilkama) totesi Heinrichsin tekstiin, että hän haluaa säilyttää kyseisen pykälän entisellään:

§39 pidän toistaiseksi vielä sopivana. Mitä enemmän pelkäämme punaista ainesta, sen röyhkeimmiksi ne tulevat. Vapaustaistelussa annettiin punainen aines eräälle pataljoonalle – Wiipurin valtauksessa tämä pataljoona kunnostautui jotakuinkin.

Samaa pykälää on kommentoitu myös ruotsiksi. Kyseisessä kommentissa todetaan, että “vaikuttaisi arveluttavalta” vapauttaa vasemmistolaiset niin raskaasta taakasta kuin mikä asevelvollisuus oli.

Heinrichs jäi siis mielipiteinensä yksin ja vuoden 1922 asevelvollisuuslaki jäi näiltä osin ennalleen.

–

Toisin kuin professori Ylikangas vastineessaan väitti, mainitsen kyllä asevelvollisuuslait ja asiaan liittyvät pykälät artikkelissani. Teloitetun totuuden sivulta 50 löytyy katkelma, jossa totean että vuoden 1922 laissa, edellisen lain tapaan, kutsuntatoimisto saattoi määrätä miehen asepalvelukseen lääkärin antamasta lausunnosta huolimatta. Ylikankaalta lienee jäänyt lukematta myös samalla sivulla oleva alaviite, jossa totean että on vaikea käsittää, millä logiikalla kyseisellä pykälällä olisi perusteltu asevelvollisten hylkääminen.

Käsittääkseni asevelvollisuuslain kyseistä kohtaa ei kutsunnoissa käytännössä sovellettu. Mikäli joku olisi todella määrätty palvelukseen vastoin lääkärin lausuntoa, käytetystä asevelvollisuuslain pykälästä olisi pitänyt tehdä kutsuntaluetteloon merkintä. Teloitettua totuutta varten tutkimassani aineistossa ainut asevelvollisuuslain pykälä, joka oli ajanut normaalin terveystarkastuksen ohi, oli se, jolla mies saatettiin vapauttaa asepalveluksesta jos hän elätti vanhempiaan.

Toki terveitäkin miehiä jäi kouluttamatta: asevelvollisuuslaki nimittäin edellytti varusmieheltä  kansalaisluottamusta. Jos mies oli syyllistynyt niin vakavaan rikokseen, että häneltä oli viety kansalaisluottamus, häntä ei kutsuttu edes kutsuntatilaisuuteen. Näin esimerkiksi vuoden 1918 sotaan osallistuneet punaiset jäivät ilman sotilaskoulutusta.

Jotain tässä välissä olen sentään ehtinyt saada aikaan eli kirjoitin artikkelin tänään ilmestyneeseen Teloitettu totuus – kesä 1944 -teokseen. Lisätietoa kirjasta löytyy muun muassa teoksen kustantajan eli Ajatus Kirjojen verkkosivuilta.

Myös professori Ylikangas on taas aktivoitunut; kirjaa lukematta hän ehti jo kommentoida teosta eilen blogissaan. Pasi Jaakkosen ja allekirjoittaneen tekstit hän ohitti sillä, että meiltä molemmilta puuttuu tutkijanpätevyys. En oikein tiedä, mitä Ylikangas pitää tutkijan mittapuuna; vaaditaanko siihen tohtorin tutkinto? Mielestäni Helsingin yliopiston historian laitoksen tarjoaman opetuksen pitäisi katsoa antaneen ainakin alustavat valmiudet tutkimustyöhön.

Tämänpäiväinen julkistamistilaisuus meni vähän jankkaamiseksi. Toisella puolella kirjan toimittajat, toisella emeritusprofessori Ylikangas. Omasta puolestani joudun toteamaan, että ymmärrän kyllä professori Ylikankaan näkemyksen siitä, että historiankirjoituksessa pitää voida spekuloida myös asioilla, joille ei löydy vahvistusta asiakirjoista. Itsekin oletan, että kesällä 1944 on tapahtunut yksittäisiä ampumistapauksia omien kesken, joita ei pystytä dokumentein vahvistamaan.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että tekojen takana olisi ollut mitään organisoitua suunnitelmaa. Rintamaolosuhteissa saattoi hyvinkin tapahtua asioita, joita ei laitettu kirjoihin eikä kansiin. Silti en millään pysty uskomaan, että kyseessä olisi peräti 250 omien toimesta ammuttua. Ottaen huomioon miten tarkat henkilöasiakirjat miehistä on laadittu, tuollaisen miesmäärän eliminoiminen tuntuu täysin uskomattomalta.

Samaan tapaan syksyllä 2007 ilmestyneen Eero Elfvengrenin ja Eeva Tammin toimittaman Viipuri 1944 -teoksen mukaan prikaatin “joukot olivat olleet taistelutoiminnassa viimeksi syksyllä 1941″ (s. 71). Kirjan kyseinen kohta on tosin sekava, kun samalla sivulla todetaan Uuno Tarkkia mukaillen muun muassa III pataljoonan olleen “jatkuvassa taistelukosketuksessa vihollisen kanssa”.

Parhaiten 20.Prikaatin vaiheita on selvitellyt juuri Uuno Tarkki. Prikaatin rungon muodosti JR 22, johon vuoden 1941 loppupuolella oli jäänyt kaksi pataljoonaa, 1 P ja II P. Näissä pataljoonissa palveli lähinnä Päijät-Hämeen ja Itä-Hämeen miehiä. Prikaatin parhaana pidetty pataljoona, III/20.Pr. eli aiempi III/JR 43 oli siirretty Kannakselta Syvärille marraskuussa 1942 (Elfvengrenin ja Tammin mukaan vuotta myöhemmin; kyseessä on ilmeisesti lyöntivirhe; s. 69). Prikaatin neljänneksi pataljoonaksi siirrettiin Kannakselta II/JR 46.

* * *

Miehistöainekseltaan prikaati oli samanlainen kuin kenttäarmeijan muutkin reserviläisyksiköt. Esimerkiksi III pataljoonan joutsalaisista noin puolet oli palvellut jo talvisodassa. Useimmat näistä miehistä olivat vieläpä palvelleet Taipaleenjoella, joten ainakin tykistökeskityksistä nämä miehet olivat saaneet osansa jo aiemmin. Samoin II pataljoonan hartolalaiset edustivat kenttäarmeijan normaalijakaumaa: mukana oli talvisodan ja hyökkäysvaiheen veteraaneja siinä missä nuorempiakin miehiä. Kirjavin koostumukseltaan lienee ollut I pataljoona, johon vielä huhtikuussa 1944 siirrettiin yli 30-vuotiaita joutsalaisreserviläisiä muista yksiköistä.

On kuitenkin vaikea ymmärtää Viipuri 1944 -kirjan väitettä siitä, että “prikaatiin oli tullut paljon rintama- ja taistelukokemusta omaamattomia” (Elfvengren ja Tammi, s. 71). Nuoremmat ikäluokathan olivat kaikissa kenttäarmeijan yksiköissä yhtä kokemattomia. Toisaalta Puna-armeijan suurhyökkäyksen rajuus tuli melkoisena järkytyksenä myös sotaa kokeneille. Ainakin eräs Valkeasaaren veteraani oli muistellut, miten JR 1:ssä asevelvolliset jäivät yksin, kun eivät kehdanneet poistua asemista luvatta. Vanhempia miehiä moinen häveliäisyys ei pidätellyt.

* * *

Kirjallisuudessa esiintyy usein väite myös siitä, että 20.Prikaatin miehistöllä ei ollut kokemusta vihollispanssareista. Olisi mielenkiintoista kuulla, millä kenttäarmeijan yksiköllä niistä sitten oli kokemusta kesän 1944 alkaessa. Ainakin III/20.Pr.:n joutsalaiset ja luhankalaiset olivat törmänneet venäläispanssareihin sekä Taipaleenjoella että kesällä 1941, mutta kesän 1944 panssarikeskityksistä tuskin kellään koko Suomen armeijassa – ehkä SS-pataljoonassa palvelleita lukuunottamatta – oli kokemusta. Käsittääkseni ainoastaan Panssaridivisioonassa oli asemasodan aikana harjoiteltu nykyaikaista toimintaa vihollispanssareita vastaan. Muissa yksiköissä harjoitukset lienevät olleen 20.Prikaatin tavoin lähitorjuntaharjoituksia “talvisodan aikaisilla taidoilla, keinoilla ja välineillä” (Uuno Tarkki, Miksi menetimme Viipurin, s. 23).

Elfvengren ja Tammi ovat käsittääkseni oikeassa kirjottaessaan että “[s]oveltavat taisteluharjoitukset lienevät olleet [prikaatissa] harvinaisia, kuten ilmeisesti muissakin kenttäarmeijan yhtymissä.” (Elfvengren ja Tammi, s. 71) Sotapäiväkirjoja lukiessa saa sen käsityksen, että asemasodan aikana taisteluharjoitukset olivat harvassa yksikössä kuin yksikössä.

* * *

20.Prikaatin III pataljoona suoritti tehtävänsä Viipurissa hyvin ja piti asemansa. Tämä seikka on unohtunut monelta kirjoittajalta. Muun muassa Heikki Ylikankaan mukaan “[k]okonainen prikaati – yli 5000 miestä – jätti asemansa käytännöllisesti katsoen tekemättä vakavaa vastarintaa.” (Romahtaako rintama, s. 127). Todellisuudessa noin 4000 miestä jätti asemansa ja noin 1000 piti ne.

Selityksiä III pataljoonan menestyksekkäälle toiminnalle voi löytää monia: pataljoona oli säilynyt yhtenäisenä joulukuusta 1941 alkaen ja se oli osallistunut aktiivisesti taistelutoimintaan myös asemasodan aikana. Pataljoona välttyi voimakkaimmalta vihollispainostukselta Viipurin menettämispäivänä. Yksi tekijä voi olla myös asevelvollisten menestyksekäs integroituminen joukkoon: kun nuoremmat miehet tulivat pitkälti samoista kunnista kuin mistä pataljoonan alkuperäinen miehistö oli kotoisin (muun muassa Joutsasta, Luhangasta,, Mäntyharjulta ja Anttolasta), tämä auttoi nuorempia sulautumaan joukkoon.

Ylikankaan päättelyketju on mieletön. Upseereita merkittiin kadonneiksi epäilemättä vähemmän kuin miehistöä. Syynä oli kuitenkin se, että upseerit olivat tietenkin erikoisasemassa. Kun esimiehiä oli harvemmassa kuin rivimiehiä, upseerien viimeisillä hetkillä oli yleensä enemmän silminnäkijöitä kuin miehistön jäsenillä. Näin upseerit merkittiin todennäköisemmin kentälle jääneiksi kuin kokonaan kadonneiksi.

Etsin usein vertailukohtia Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta. Kyseessä on tietenkin kaunokirjallinen teos eikä dokumentti JR 8:n vaiheista. Silti Tuntematon valottaa montaa sodan ilmiötä paremmin kuin mikään tutkimus. Kuvaavaa on kapteeni Kariluodon miesten suhtautuminen komppanianpäällikköönsä tämän kaatumisen jälkeen:

— Kuinkas kaatuneiden kanssa. Me toimme kapteeninkin ruumiin pois. (Sotaromaani, 7. painos, s. 464)