Laajempi konteksti

Ylikangas on läpi uransa esiintynyt julkisuudessa rohkeiden linjanvetojen miehenä – linjanvetojen, joita muut eivät uskalla tehdä. Teoksessaan Tie Tampereelle hän esitti ensimmäistä kertaa ajatuksen siitä, että asevelvollisia olisi hylätty sotien välillä poliittisin perustein. Vuonna 2007 ilmestyneissä teoksissaan hän siirsi aiheen uudelle tasolle väittämällä, että Suomessa uskallettiin mobilisoida vasemmistotaustaiset miehet vasta sitten, kun saatiin varmuus siitä, että maa ei lähtisi seuraavaan sotaan yksin vaan tukena olisi Saksa.

Ylikankaan maalailema suuri käänne on mielikuvituksen tuotetta. Kouluttamattomien miesten palvelukseen ottamisen aiheutti vakavaksi kääntynyt rintamatilanne ja toimenpiteiden aikataulu ei – kuten Teloitettu totuus -teoksessa totean – liittynyt millään muotoa mahdolliseen Saksa-yhteistyöhön. Kaikista asioista ei suuria käänteitä löydy, vaikka niillä kirjoja ehkä myydäänkin.

Lakipykälät

Teloitettu totuus -kirjan ilmestyttyä professori Ylikangas julkaisi Helsingin Sanomissa vastineen, jossa hän totesi, että

Tapio Nurminen kiistää käsitykseni poliittisperustaisesta karsinnasta kutsunnoissa sotien välillä jättämällä mainitsematta tärkeimmän lähteeni: asevelvollisuuslakiin (1919, 1922) sorvatun pykälän, jonka mukaan kutsuntatoimistot saattoivat vastoin lääkärin lausuntoa hylätä kutsutun, jotta “eivät yhteiskunnallisesti vaaralliset vaikkakin ruumiillisesti terveet yksilöt” saisi koulutusta.

Uusimmassa blogitekstissään Ylikangas puolestaan kirjoittaa, että laissa ei moista pykälää ole eikä hän ole “missään sellaista esittänytkään”. Tällä kohtaa vastaaminen käy mahdottomaksi, kun en tiedä, kenen – tai kumman – kanssa keskustelua käyn. Onko Ylikankaita kaksi? Itse asiaa – vuoden 1919 lakia ja siitä käytyä keskustelua – olen kommentoinut tässä blogissa jo aiemmin.

Huvittavinta asiassa on se, että kutsuntaikäisten poliittinen karsinta jatkuu – Ylikankaan logiikkaa mukaillen – vielä nykyäänkin! Vuoden 2008 alussa voimaan tulleen uuden asevelvollisuuslain 21 §:n mukaan

Kutsunnanalaisen palveluskelpoisuuden määrittämisessä kutsuntalautakuntaa avustaa lääkäri, joka tekee ehdotuksen tarkastamiensa asevelvollisten palveluskelpoisuudesta. Ehdotus ei sido kutsuntalautakuntaa.
(1438 / 2007; http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2007/20071438)

Kyseisen momentin teksti muutettiin nykyisenkaltaiseen muotoon vuoden 1932 asevelvollisuuslaissa, kun kutsuntalautakunnalle haluttiin antaa enemmän sananvaltaa. Aiemmin päätäntävalta oli käytännössä ollut lääkärillä. Lääkärit olivat määränneet palvelukseen muun muassa henkisesti vajavaisia, kun eivät lyhyessä terveystarkastuksessa ehtineet tarkkailla nuorukaisia riittävästi. Vuodesta 1933 – jolloin lakia ensimmäisen kerran sovellettiin – lähtien kutsuntalautakunta on voinut ohittaa lääkärin mielipiteen, jos kutsuntoihin osallistuva on tunnettu paikkakunnalla esimerkiksi mielenvikaiseksi.

Hylättyjen määrät

Kysymys siitä, kuinka paljon nostoväen II luokan miehiä koulutettiin kevättalvella 1940, on hyvä esimerkki sotien tutkimiseen liittyvistä ongelmista. Tässä lyhyt lista esitetyistä määristä:

• Eniten miehiä oli koulutuskeskuksissa huhtikuussa 1940, lähes 37 000 miestä (Vuorenmaa – Laakso – Soila 1979)
• Nostoväen II luokan noin 40 000 miehestä tuli käyttää kenttäarmeijan täydentämiseen noin 20 000 (Mannerheimin kirje 14.3.1940)
• Palveluskelpoisiksi todettiin noin 71 000 miestä (puolustusministeriön laskelma huhtikuulta 1940)
• Nostoväen II luokan miehiä astui palvelukseen noin 35 000 miestä (käsinkirjoitettu laskelma em. kansiossa)
• Palvelukseen otettiin noin 40 000 miestä (Pääesikunnan kutsuntatilastot)

Nostomiesten tarkkaa määrää ei ole vakuuttavasti osoittanut kukaan – en minä, ei professori Ylikangas eikä kukaan muukaan. Edellä mainituissa luvuissa on niin suuria heittoja, että ainut tapa selvittää asiaa olisi käydä lukuja läpi kutsunta-alueittain ja koulutuskeskuksittain. Näitä tilastoja löytyy Kansallisarkiston Sörnäisten toimipisteestä runsaastikin, mutta niiden kriittinen analysoiminen vie aikaa.

Ylikankaan tutkimustapaa kuvastaa varsin hyvin se, että hän takertuu pariin lähteeseen (ilmeisesti Tannerin tekemään reunahuomautukseen Mannerheimin kirjeeseen sekä puolustusministeriön laskelmaan) ja ottaa luvut annettuina. Aiemmin hän on toistellut lukemaa 100 000. Nyt hän on blogissaan siirtynyt lukuun 71 000.

Jos professori Ylikangas tuntisi lähdemateriaalia ja aikakautta yhtään paremmin, hän tietäisi että etenkin näin suurten lukujen todelliseen tarkkuuteen on aina suhtauduttava varauksella. Vaikka esimerkiksi puolustusministeriön laskelma näyttää sinänsä vakuuttavalta, sen ilmoittamat määrät poikkeavat muista lähteistä niin paljon, että aihe kaipaisi jatkotutkimusta, kuten Teloitettu totuus -teoksessa totean.

Ylikankaan muita lausumia en pidä kommentoimisen arvoisina.

Muutama päivä kirjan ilmestymisen jälkeen Heikki Ylikangas julkaisi Helsingin Sanomissa vastineen, jossa hän mainitsi muun muassa minun artikkelini. Ylikankaan mukaan

Tapio Nurminen kiistää käsitykseni poliittisperustaisesta karsinnasta kutsunnoissa sotien välillä jättämällä mainitsematta tärkeimmän lähteeni: asevelvollisuuslakiin (1919, 1922) sorvatun pykälän, jonka mukaan kutsuntatoimistot saattoivat vastoin lääkärin lausuntoa hylätä kutsutun, jotta “eivät yhteiskunnallisesti vaaralliset vaikkakin ruumiillisesti terveet yksilöt” saisi koulutusta.

Tuollaista pykälää kummassakaan asevelvollisuuslaissa ei ole. Ylikangas on keksinyt sen.

–

Vuonna 1919, tarkalleen ottaen 8.2.1919, säädettiin Suomen valtakunnan väliaikainen asevelvollisuuslaki. Laki sisälsi pykälän 39, jossa todettiin muun muassa, että “Kutsuntatoimistoa ei velvoita lääkärin antama lausunto katsastetun kelpaamattomuudesta sotapalvelukseen.” – Kutsuntatoimisto saattoi siis määrätä palvelukseen miehen, jota lääkäri ei olisi kelpuuttanut.

Käytännössä sama muotoilu siirtyi vuoden 1922 asevelvollisuuslakiin. Siinä maininta löytyy pykälästä 41: “Lisätylle kutsuntatoimistolle ei lääkärin antama lausunto tarkastetun kelpaamattomuudesta sotapalvelukseen ole sitova.”

Katkelma, jota Ylikangas siteeraa, ei siis löydy laista. Se on peräisin kenraali Heinrichsin kokoelmassa säilyneestä muistiosta, jossa Heinrichs esitti muutoksia asevelvollisuuslakiin (Pk 1172/6 Kenraali Heinrichsin kokoelma: Vuoden 1919 asevelvollisuuslakia valmistelevia muistioita. [KA/SArk; aineisto vaatii tutkimusluvan]).

Ylikangas luulee muistiota käytetyn vuoden 1919 lain valmistelussa, mutta oikeasti kyseinen kansio sisältää aineistoa, jossa muutama upseeri ja muu asianomainen sai kesäkuussa 1919 esittää muutosehdotuksia väliaikaiseen lakiin. Mapissa on silloisen majuri Heinrichsin alunperin ruotsiksi laatima muistio, jossa hän esitti, että

§39 olisi muutettava siten, että lisättyä kutsuntalautakuntaa ei velvoita myöskään lääkärin antama lausunto katsastetun kelpaavaisuudesta (eikä ainoastaan kelpaamattomuudesta) sotapalvelukseen. Tämän kautta annettaisiin lautakunnalle tilaisuus estää armeijaan pääsemästä yhteiskunnallisesti vaarallisia vaikkakin ruumiillisesti terveitä yksilöitä.
(suomenkielinen käännös löytyy samasta mapista; alleviivaus alkuperäisessä asiakirjassa)

Moista muutosta ei vuoden 1922 asevelvollisuuslakiin kuitenkaan koskaan sorvattu, eikä Heinrichsin ehdotus saanut kannatusta. Nimikirjaimilla KW esiintynyt kommentaattori (ilmeisesti Sotaväen päällikkö Karl Wilkama) totesi Heinrichsin tekstiin, että hän haluaa säilyttää kyseisen pykälän entisellään:

§39 pidän toistaiseksi vielä sopivana. Mitä enemmän pelkäämme punaista ainesta, sen röyhkeimmiksi ne tulevat. Vapaustaistelussa annettiin punainen aines eräälle pataljoonalle – Wiipurin valtauksessa tämä pataljoona kunnostautui jotakuinkin.

Samaa pykälää on kommentoitu myös ruotsiksi. Kyseisessä kommentissa todetaan, että “vaikuttaisi arveluttavalta” vapauttaa vasemmistolaiset niin raskaasta taakasta kuin mikä asevelvollisuus oli.

Heinrichs jäi siis mielipiteinensä yksin ja vuoden 1922 asevelvollisuuslaki jäi näiltä osin ennalleen.

–

Toisin kuin professori Ylikangas vastineessaan väitti, mainitsen kyllä asevelvollisuuslait ja asiaan liittyvät pykälät artikkelissani. Teloitetun totuuden sivulta 50 löytyy katkelma, jossa totean että vuoden 1922 laissa, edellisen lain tapaan, kutsuntatoimisto saattoi määrätä miehen asepalvelukseen lääkärin antamasta lausunnosta huolimatta. Ylikankaalta lienee jäänyt lukematta myös samalla sivulla oleva alaviite, jossa totean että on vaikea käsittää, millä logiikalla kyseisellä pykälällä olisi perusteltu asevelvollisten hylkääminen.

Käsittääkseni asevelvollisuuslain kyseistä kohtaa ei kutsunnoissa käytännössä sovellettu. Mikäli joku olisi todella määrätty palvelukseen vastoin lääkärin lausuntoa, käytetystä asevelvollisuuslain pykälästä olisi pitänyt tehdä kutsuntaluetteloon merkintä. Teloitettua totuutta varten tutkimassani aineistossa ainut asevelvollisuuslain pykälä, joka oli ajanut normaalin terveystarkastuksen ohi, oli se, jolla mies saatettiin vapauttaa asepalveluksesta jos hän elätti vanhempiaan.

Toki terveitäkin miehiä jäi kouluttamatta: asevelvollisuuslaki nimittäin edellytti varusmieheltä  kansalaisluottamusta. Jos mies oli syyllistynyt niin vakavaan rikokseen, että häneltä oli viety kansalaisluottamus, häntä ei kutsuttu edes kutsuntatilaisuuteen. Näin esimerkiksi vuoden 1918 sotaan osallistuneet punaiset jäivät ilman sotilaskoulutusta.

Jotain tässä välissä olen sentään ehtinyt saada aikaan eli kirjoitin artikkelin tänään ilmestyneeseen Teloitettu totuus – kesä 1944 -teokseen. Lisätietoa kirjasta löytyy muun muassa teoksen kustantajan eli Ajatus Kirjojen verkkosivuilta.

Myös professori Ylikangas on taas aktivoitunut; kirjaa lukematta hän ehti jo kommentoida teosta eilen blogissaan. Pasi Jaakkosen ja allekirjoittaneen tekstit hän ohitti sillä, että meiltä molemmilta puuttuu tutkijanpätevyys. En oikein tiedä, mitä Ylikangas pitää tutkijan mittapuuna; vaaditaanko siihen tohtorin tutkinto? Mielestäni Helsingin yliopiston historian laitoksen tarjoaman opetuksen pitäisi katsoa antaneen ainakin alustavat valmiudet tutkimustyöhön.

Tämänpäiväinen julkistamistilaisuus meni vähän jankkaamiseksi. Toisella puolella kirjan toimittajat, toisella emeritusprofessori Ylikangas. Omasta puolestani joudun toteamaan, että ymmärrän kyllä professori Ylikankaan näkemyksen siitä, että historiankirjoituksessa pitää voida spekuloida myös asioilla, joille ei löydy vahvistusta asiakirjoista. Itsekin oletan, että kesällä 1944 on tapahtunut yksittäisiä ampumistapauksia omien kesken, joita ei pystytä dokumentein vahvistamaan.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että tekojen takana olisi ollut mitään organisoitua suunnitelmaa. Rintamaolosuhteissa saattoi hyvinkin tapahtua asioita, joita ei laitettu kirjoihin eikä kansiin. Silti en millään pysty uskomaan, että kyseessä olisi peräti 250 omien toimesta ammuttua. Ottaen huomioon miten tarkat henkilöasiakirjat miehistä on laadittu, tuollaisen miesmäärän eliminoiminen tuntuu täysin uskomattomalta.