Samaan tapaan syksyllä 2007 ilmestyneen Eero Elfvengrenin ja Eeva Tammin toimittaman Viipuri 1944 -teoksen mukaan prikaatin “joukot olivat olleet taistelutoiminnassa viimeksi syksyllä 1941″ (s. 71). Kirjan kyseinen kohta on tosin sekava, kun samalla sivulla todetaan Uuno Tarkkia mukaillen muun muassa III pataljoonan olleen “jatkuvassa taistelukosketuksessa vihollisen kanssa”.

Parhaiten 20.Prikaatin vaiheita on selvitellyt juuri Uuno Tarkki. Prikaatin rungon muodosti JR 22, johon vuoden 1941 loppupuolella oli jäänyt kaksi pataljoonaa, 1 P ja II P. Näissä pataljoonissa palveli lähinnä Päijät-Hämeen ja Itä-Hämeen miehiä. Prikaatin parhaana pidetty pataljoona, III/20.Pr. eli aiempi III/JR 43 oli siirretty Kannakselta Syvärille marraskuussa 1942 (Elfvengrenin ja Tammin mukaan vuotta myöhemmin; kyseessä on ilmeisesti lyöntivirhe; s. 69). Prikaatin neljänneksi pataljoonaksi siirrettiin Kannakselta II/JR 46.

* * *

Miehistöainekseltaan prikaati oli samanlainen kuin kenttäarmeijan muutkin reserviläisyksiköt. Esimerkiksi III pataljoonan joutsalaisista noin puolet oli palvellut jo talvisodassa. Useimmat näistä miehistä olivat vieläpä palvelleet Taipaleenjoella, joten ainakin tykistökeskityksistä nämä miehet olivat saaneet osansa jo aiemmin. Samoin II pataljoonan hartolalaiset edustivat kenttäarmeijan normaalijakaumaa: mukana oli talvisodan ja hyökkäysvaiheen veteraaneja siinä missä nuorempiakin miehiä. Kirjavin koostumukseltaan lienee ollut I pataljoona, johon vielä huhtikuussa 1944 siirrettiin yli 30-vuotiaita joutsalaisreserviläisiä muista yksiköistä.

On kuitenkin vaikea ymmärtää Viipuri 1944 -kirjan väitettä siitä, että “prikaatiin oli tullut paljon rintama- ja taistelukokemusta omaamattomia” (Elfvengren ja Tammi, s. 71). Nuoremmat ikäluokathan olivat kaikissa kenttäarmeijan yksiköissä yhtä kokemattomia. Toisaalta Puna-armeijan suurhyökkäyksen rajuus tuli melkoisena järkytyksenä myös sotaa kokeneille. Ainakin eräs Valkeasaaren veteraani oli muistellut, miten JR 1:ssä asevelvolliset jäivät yksin, kun eivät kehdanneet poistua asemista luvatta. Vanhempia miehiä moinen häveliäisyys ei pidätellyt.

* * *

Kirjallisuudessa esiintyy usein väite myös siitä, että 20.Prikaatin miehistöllä ei ollut kokemusta vihollispanssareista. Olisi mielenkiintoista kuulla, millä kenttäarmeijan yksiköllä niistä sitten oli kokemusta kesän 1944 alkaessa. Ainakin III/20.Pr.:n joutsalaiset ja luhankalaiset olivat törmänneet venäläispanssareihin sekä Taipaleenjoella että kesällä 1941, mutta kesän 1944 panssarikeskityksistä tuskin kellään koko Suomen armeijassa – ehkä SS-pataljoonassa palvelleita lukuunottamatta – oli kokemusta. Käsittääkseni ainoastaan Panssaridivisioonassa oli asemasodan aikana harjoiteltu nykyaikaista toimintaa vihollispanssareita vastaan. Muissa yksiköissä harjoitukset lienevät olleen 20.Prikaatin tavoin lähitorjuntaharjoituksia “talvisodan aikaisilla taidoilla, keinoilla ja välineillä” (Uuno Tarkki, Miksi menetimme Viipurin, s. 23).

Elfvengren ja Tammi ovat käsittääkseni oikeassa kirjottaessaan että “[s]oveltavat taisteluharjoitukset lienevät olleet [prikaatissa] harvinaisia, kuten ilmeisesti muissakin kenttäarmeijan yhtymissä.” (Elfvengren ja Tammi, s. 71) Sotapäiväkirjoja lukiessa saa sen käsityksen, että asemasodan aikana taisteluharjoitukset olivat harvassa yksikössä kuin yksikössä.

* * *

20.Prikaatin III pataljoona suoritti tehtävänsä Viipurissa hyvin ja piti asemansa. Tämä seikka on unohtunut monelta kirjoittajalta. Muun muassa Heikki Ylikankaan mukaan “[k]okonainen prikaati – yli 5000 miestä – jätti asemansa käytännöllisesti katsoen tekemättä vakavaa vastarintaa.” (Romahtaako rintama, s. 127). Todellisuudessa noin 4000 miestä jätti asemansa ja noin 1000 piti ne.

Selityksiä III pataljoonan menestyksekkäälle toiminnalle voi löytää monia: pataljoona oli säilynyt yhtenäisenä joulukuusta 1941 alkaen ja se oli osallistunut aktiivisesti taistelutoimintaan myös asemasodan aikana. Pataljoona välttyi voimakkaimmalta vihollispainostukselta Viipurin menettämispäivänä. Yksi tekijä voi olla myös asevelvollisten menestyksekäs integroituminen joukkoon: kun nuoremmat miehet tulivat pitkälti samoista kunnista kuin mistä pataljoonan alkuperäinen miehistö oli kotoisin (muun muassa Joutsasta, Luhangasta,, Mäntyharjulta ja Anttolasta), tämä auttoi nuorempia sulautumaan joukkoon.

Ylikankaan päättelyketju on mieletön. Upseereita merkittiin kadonneiksi epäilemättä vähemmän kuin miehistöä. Syynä oli kuitenkin se, että upseerit olivat tietenkin erikoisasemassa. Kun esimiehiä oli harvemmassa kuin rivimiehiä, upseerien viimeisillä hetkillä oli yleensä enemmän silminnäkijöitä kuin miehistön jäsenillä. Näin upseerit merkittiin todennäköisemmin kentälle jääneiksi kuin kokonaan kadonneiksi.

Etsin usein vertailukohtia Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta. Kyseessä on tietenkin kaunokirjallinen teos eikä dokumentti JR 8:n vaiheista. Silti Tuntematon valottaa montaa sodan ilmiötä paremmin kuin mikään tutkimus. Kuvaavaa on kapteeni Kariluodon miesten suhtautuminen komppanianpäällikköönsä tämän kaatumisen jälkeen:

— Kuinkas kaatuneiden kanssa. Me toimme kapteeninkin ruumiin pois. (Sotaromaani, 7. painos, s. 464)

Jos joskus ehdin väitöskirjaani tekemään, minun pitäisi pohtia vielä tarkemmin, löytyisikö karkureista jotain yhdistävää tekijää. Se mielikuva, joka minulle jäi, oli se, että ilmiö oli kovin monitahoinen. Miehiä lähti karkureiksi monista eri syistä ja erilaisissa tilanteissa.

Ainut selkeä ilmiö omassa aineistossani oli vanhojen miesten haluttomuus palata rintamalle kesä-heinäkuussa 1944. Muutamia jäi piilottelemaan kotiseudulle, osa karkasi Simolan pommituksen yhteydessä matkalla rintamalle ja ainakin yksi mies karkasi linjasta vielä Vuosalmella.

Nuorempien joukossa en äkkiseltään löytänyt kovin vahvoja selittäviä tekijöitä. Eri miehet jättivät linjan eri syistä: joku hermojen petettyä, toinen suojellakseen omaa henkeään. Karkureissa oli myös suojeluskunnassa mukana olleita ja aliupseereita. Selvä enemmistö oli kuitenkin miehistöä. Myöskään suojeluskunnan jäsenyydestä ei voi vetää suuria johtopäätöksiä: siinä missä ennen sotaa suojeluskunta oli rajattu järjestö, sodan aikana siihen liittyi väkeä kaikista yhteiskuntaluokista. Sotaa edeltäneeseen “elitistiseen” suojeluskuntaan kuuluneista ei karkuriksi lähtenyt Joutsasta käsittääkseni yhtäkään miestä.

Suurella osalla oman aineistoni karkureista oli takanaan joitain pikkurötöksiä. Myös Ylikangas kirjoittaa (Romahtaako rintama, s. 208), että aikaisemmin rangaistuja oli karkureissa paljon.

Olen myös yhtä mieltä Heikki Ylikankaan kanssa siitä, että “[k]okonaiskuvan saaminen [karkuruudesta] ei ole helppoa, sillä se peittyy toisen, sitä huomattavasti mittavamman ilmiön – omavaltaisen asemista irtautumisen ja yksiköistä harhautumisen – alle ja taakse.” (s. 105) Esimerkiksi JR 1:n miesten kantakorteissa esiintyy poikkeuksetta täysi taistelupaikkojen lista, vaikka käsittääkseni rykmentin miehiä oli hajaantuneina pitkin Kannasta. Kulomaa mainitsee, että rykmentin miehistä peräti 500 oli vaeltanut Viipuriin asti 20.6.1944 mennessä. Vain noin kymmenesosa näistä nähtiin aiheelliseksi pidättää (Käpykaartiin?, s. 263 ja lähdeviite).

–

Paras karkuruutta käsittelevä tutkimus on edelleen Jukka Kulomaan väitöskirja Käpykaartiin? 1941-1944 vuodelta 1995. Vaikka Ylikangas kirjoittaa, että “karkuruus ja pakoilu olivat jatkosodassa mittasuhteiltaan huomattavasti merkittävämpiä ilmiöitä kuin tähän saakka on otaksuttu” (s. 307), kyllä ilmiön mittasuhteet on paljastanut Kulomaa jo 12 vuotta sitten, ei Ylikangas nyt.

Siinä mielessä toivon joskus tuovani oman näkemykseni asiaan, että paikallistasolla (valitsemalla tutkimusaiheeksi rajatun yhteisön) karkuruutta voi valottaa yksilön näkökulmasta tarkemmin kuin mitä Kulomaan oli mahdollista väitöskirjassaan tehdä. Paikallisyhteisön puitteissa on mahdollista rakentaa tarkempia henkilöprofiileja niistä, jotka karkuruuteen turvautuivat. On mahdollista analysoida esimerkiksi heidän poliittisia näkemyksiään ja paikkaansa sosiaalisessa yhteisössä.

Olen joutunut pohtimaan tätä asiaa viime aikoina useampaankin kertaan. Kirjoitin Ylikankaan teoksesta ja Viipuri 1944 -kirjasta arvostelun, joka ilmestyy eräässä lehdessä lähiaikoina. Kirja-arvostelussa totean, että “Ylikankaan teoksen ydinajatus siitä, että sodan aikana ammuttiin enemmän omia miehiä kuin tähän asti on uskottu, on todennäköisesti oikea. Viitteitä spontaanista aseenkäytöstä on jo kesäkuun puolivälistä 1944.”

En vieläkään tiedä mitä aiheesta pitäisi ajatella. Syyllistyin kirja-arvostelua kirjoittaessani samoihin epätarkkuuksiin – eli puhuin teloituksista ja ampumistapauksista sekaisin – kuin Ylikangas omassa teoksessaan. Tällä hetkellä ajattelen näin:

1. Aiheesta kirjoittavien tulisi tehdä tarkempi ero teloitusten ja muun aseenkäytön välillä. Muun muassa Wikipedian mukaan “Teloitus on toimenpide, jolla ihminen surmataan rangaistukseksi jostain rikoksesta.” Teloitus siis edellyttää edeltävää oikeudenkäyntiä.
2. Sodanaikaisten teloitusten suhteen “kuin tähän asti on uskottu” on harhaanjohtava ilmaus – tuolla kohtaa minun olisi pitänyt kirjoittaa täsmällisemmin. Jukka Kulomaa ja Jukka Lindstedt ovat tutkineet sodanaikaisia teloituksia tarkkaan, eikä kyseessä ole siis pelkkä uskonasia. Jukka Kulomaan mukaan kesällä 1944 langetettiin 76 kuolemanrangaistusta, joista 46 pantiin käytäntöön (Kulomaa 1995, ss. 324-326). Ainakaan minulla ei ole syytä epäillä tätä tietoa.

Ylikankaan kirjassa teloitukset ja ilman oikeudenkäyntiä mahdollisesti tapahtuneet spontaanit ampumistapaukset menevät iloisesti sekaisin. Kaikkein heikoimmalla pohjalla Ylikangas on puhuessaan “henkilötäydennyskeskusten toimeenpanemista teloituksista” (mm. ss. 276-277), joista ei ole olemassa pienintäkään näyttöä.

–

Taistelutilanteissa ja esimiehen aseenkäyttöoikeuden perusteella ammutuista on sen sijaan jonkinlaista lähdeaineistoa. Kuten kirja-arvostelussani totean, “viitteitä spontaanista aseenkäytöstä” on olemassa.

Minulla itselläni on tietoa kahdesta tapauksesta. Ensimmäisessä muistelmassa Kannaksella kesäkuussa 1944 palvellut mies toteaa, että “Vastaamme tuli miehiä seitsemän kappaletta. Niiden kersantti pomppi ratakiskoilla konepistooli kainalossa ja kiroili: ‘Jos ette perkeleet pysähdy, niin minä ammun.’ [...] Saimme perääntymiskäskyn. [...] Radan vartta perääntyessämme näimme ne 7 poikaa ammuttuina. Se niiden oma kersantti teki sen.”

Toinen tapaus on Laatokan pohjoispuolelta heinäkuun alusta. Eräs alikersantti mainitsee päiväkirjassaan nimeltä vääpelin, joka ampui konepistoolilla samassa rykmentissä palvelleen karkurin.

Mielestäni molemmat tapaukset ovat kohtuullisen uskottavia, etenkin jälkimmäinen, jossa ampuja mainitaan nimeltä. Minun pitäisi selvittää molempia tapauksia tarkemmin, löytyisikö niille vahvistusta asiakirjalähteistä.

Haastattelussa minulle kerrottiin vielä kolmannestakin tapauksesta kesältä 1944, mutta siinä asetelma oli päinvastainen: kaksi miestä irtaantui linjasta. Aliupseeri yritti pysäyttää lähtijät. Karkurit surauttivat konepistoolisarjan ja aliupseeri oli sen jälkeen lopullisesti hiljaa.

Luin tällä viikolla Sampo Ahdon arvostelun Ylikankaan kirjasta Sotilasaikakauslehdessä (11/07), ja Ahto arvostelee kovin sanoin “kerrotaan-” ja “olen kuullut-” tyyppisen muistitiedon käyttämistä. Minunkaan mainitsemissani tapauksissa lähde ei itse nähnyt ampumista. Ensimmäisessä tapauksessa kertoja oli vain nähnyt ruumiit ja toisessa tapauksessa ampumistapaus kulki kuulopuheena rykmentissä.

Itse olisin taipuvainen kallistumaan samaan suuntaan kuin Jaakko Puuperä artikkelissaan ‘Teloitettu totuus’ Suomen sotilas -lehdessä (5/2007, s. 55):

Jos käytän Ylikankaan “hihastaveto ja mustatuntuu” metodeja ilman mitään lähteitä, joudun tunneperusteisesti ja oman sotahistorian tuntemukseni perusteella toteamaan, että epäilen itsekin Ylikankaan tavoin rintamalla ammutun huomattavasti enemmän omia, alaisia, esimiehiä, aseveljiä, tahallaan, pikaistuksissaan, rangaistuksena, kostoksi ja niin edelleen, kuin koskaan voidaan todistaa. En vaan voi valistunutta arvaustani todeksi väittää. [...] Valistuneen arvauksen väittäminen todistetuksi totuudeksi on valehtelua.

Yksi ongelma, johon näissä asioissa aina törmätään, on suuruusluokka. Sekä kesältä 1941 että kesältä 1944 (siis aina kun hermot olivat kireällä) on muisteluita, joissa esimies uhkasi alaistaan aseella. Kun aseet ovat esillä, on tietenkin olemassa se mahdollisuus että niitä myös käytetään. Todellisten ampumistapausten määrä on kuitenkin mysteeri ja varmasti sellaiseksi jääkin. Jos omia olisi ammuttu Ylikankaan arvioimat 250 miestä, tässä luvussa olisi mukana jo 200 spontaanisti ammuttua eli kokonaisen kiväärikomppanian verran miehiä (kun laillisesti teloitettuja oli viitisenkymmentä). Suomen kokoisessa maassa 200 hämäräperäistä ampumistapausta on paljon. Olisiko luku todella noin korkea?

–

Ylikankaan mukaan suomalaiset pitävät itseään ääritilanteissakin toisia kansoja jalompina. Kieltämättä sodanjälkeinen kirjallisuus vaikeni monista ikävistä asioista. Yksi tutkimusaihe, jota olen joskus pohtinut, on venäläisiin antautuneisiin kohdistunut väkivalta. Minulla on tietoa muutamasta ampumistapauksesta. Räikein on tapaus, jossa haavoittuneeseen vankiin pumpattiin morfiinia, jotta tältä saataisiin ensin tietoja ja jotta vanki sitten kuolisi yliannostukseen. Kun vanki ei kuollutkaan, pataljoonankomentaja kyllästyi ja ampui tämän. Tapauksesta on säilynyt sodanaikainen päiväkirjakuvaus.

Toivon että tällaisten asioiden julkaiseminen ei aiheuttaisi pahaa verta Puolustusvoimissakaan. Mielestäni näiden asioiden läpikäyminen auttaisi ymmärtämään paremmin millaista sota on ja miksi monien veteraanien oli vaikea puhua koko asiasta. Näitä asioita voisi käydä läpi myös johtajakoulutuksessa. Minulla on ainakin se kuva, että raakuuksiin suhtauduttiin erittäin paheksuvasti, eikä vankien ampuminen lisännyt upseerin, jos ei rivimiehenkään, arvostusta.

Ikävä kyllä historiantutkimus on valtavan hidastempoista hommaa. Hyvin tehty työ edellyttää satoja arkistossa istuttuja tunteja, ja työ vaatii sellaista kiireetöntä aikakäsitystä, joka on nykyajalle tyystin vieras. Ainakin allekirjoittanut koki hyvin raskaiksi ne kuukaudet, jotka vietin Sota-arkistossa tehden Joutsan ja Luhangan matrikkelien tutkimustyötä. Tuntui kuin elämä menisi ohi. Minä istun arkistossa lukemassa enimmäkseen hyvin rutiininomaisia asiakirjoja ja satunnaisia hyvin ahdistavia papereita (kuvauksia ihmisten tavoista kuolla vaikkapa joukkosidontapaikalla), samaan aikaan kun muut elävät tässä päivässä.

Valitettavasti historiantutkimuksessa ei ole oikotietä onneen. Historian tutkiminen vaatii sinnikkyyttä ja pitkäjänteisyyttä. Paljon odotan siltä Sota-arkistossa väitöskirjaansa valmistelevalta ystävältäni, joka ei ole jättänyt sodanaikaisia asiapapereita tutkimatta “valtaisasta työmäärästä” huolimatta. Työpajankadulla on materiaalia valtavasti ja sen läpikäyminen vie aikaa. Mutta todellinen tutkimus ei pyrikään ratsastamaan päiväjulkisuudella.

Aihe tuntuu olevan mysteeri veteraanien jälkeläisillekin. Minullekin on kerrottu 1800-luvun lopulla syntyneistä miehistä, jotka olivat “viisi vuotta siellä jossakin”. Ainoastaan kenraalit, eivät sotamiehet, taisivat kuulua tuohon kategoriaan.

Ylikangas kiinnittää kirjassaan aivan oikein huomiota ikäpolvien välisiin eroihin ja kesän 1944 vanhempien täydennysmiesten heikkoon taisteluarvoon (s. 89). Ihan oikein kaikki yksityiskohdat eivät kuitenkaan mene:

1. Käsittääkseni Er.P 20 ei ollut koottu vanhemmista miehistä (s. 50). Sen verran tiedän, että pataljoonan koostumus muuttui ainakin osittain keväällä 1944, kun siihen siirrettiin miehiä, jotka olivat palvelleet tukitehtävissä (hevoshuollossa) jatkosodan alusta lähtien.
2. Vanhempia ikäluokkia ei kotiutettu alkuvuodesta 1944, vaan vuoden 1941 lopulla ja alkuvuodesta 1942 (s. 51). Erikoisin kohtalo oli ikäluokilla 1909-1911, jotka kotiutettiin tuolloin, mutta kutsuttiin takaisin palvelukseen jo kesällä 1942. Heinäkuussa 1942, kun he joutuivat takaisin sotaan, näiden miesten mieliala oli todella alhainen, ainakin siitä päätellen mitä olen Joutsassa kuullut kerrottavan.
3. Vanhempia miehiä ei käsittääkseni mobilisoitu kesällä 1944 VKT-linjan varustelutöihin vaan taistelutehtäviin (s. 71). Monelle tämä äkillinen siirtymä siviilistä rintamalle oli liikaa. Muistaakseni jo talvisodan jälkeen eräässä muistiossa todettiin, että miehiä pitäisi totutella rintamatehtäviin eikä heittää suoraan linjaan. “[H]yvin suuri osuus mielestäni oli tällä tottumustekijällä.”, totesi myös eversti Nihtilä sodan jälkeen pohtiessaan mikä sai rintaman lujittumaan kesä-heinäkuussa 1944 (Paavo Rintala, Sotilaiden äänet, 5.painos, ss. 342-343).

Olen siis muodostanut käsitykseni kesäkuusta 1944 lähinnä kertomusten aukkojen ja parin päiväkirjan perusteella. Muistin aukot kertovat ainakin jatkuvasta hermopaineesta ja väsymyksestä. Päiväkirjat puolestaan kuvastavat odotusperspektiivin kapeutta. Eihän jalkaväen rivimies voinut noina päivinä kuin mukautua tilanteeseen: jos käsky tulee, niin siirrytään uusiin asemiin, jos ei, niin sitten pysytään tässä.

Heikki Ylikankaan mukaan “erityisesti vastaiskujen toistuva epäonnistuminen luhisti joukkojen moraalia” (s. 66). Minulla on tästä hieman erilainen kuva. Ainakaan kesäkuun lopussa 1944 Talissa kaatuneen lääkintäkersantin keskenjäänyt päiväkirja ei osoita merkkejä moraalin luhistumisesta. Osa miehistä jätti linjan, mutta suurin osa pysyi ja mukautui vaihtuviin tilanteisiin ilman sen kummempia odotuksia tulevasta. Tuskin kovin moni rintamamies edes tiesi vaikkapa Kuuterselän epäonnistuneesta vastahyökkäyksestä.

–

Outo käsitys Ylikankaalla on tiedon kulusta myös silloin, kun hän kirjoittaa mahdollisista teloitustapauksista. Hänen mukaansa “teloitettuja on kaatuneiden ja kentälle jääneiden luvuissa vähän”. Syynä oli nimittäin se, että “todistajia löytyi niin paljon, ettei todellisuutta vastaamaton merkintä ollut helppoa toteuttaa.” (s. 249)

Tällä kohtaa on vaikea uskoa, että kirjoittaja on todella arvostettu historiantutkija. Puhtaasti tekniseltä kannalta on aivan mahdollista, että kaatuneiden joukossa on miehiä, jotka ovat kuolleet omien luoteihin. Onhan kaatuneiden kategoriassa mukana myös itsemurhan tehneitä ja omien vartiomiesten ampumia. Sota-arkiston henkilöasiakirjat tulivat käsittääkseni julkisiksi vasta 1990-luvulla. Niin kauan kuin asiakirjat olivat vain Puolustusvoimien sisäisessä käytössä, niihin olisi voitu merkitä mitä tahansa. Myös seurakuntaan (ja ilmeisesti paikalliselle suojeluskunnalle?) meni tieto kaatumisesta ja sen syistä, mutta nämäkään paperit eivät olleet julkisia.

Muistaakseni yhden itsemurhatapauksen yhteydessä papereissa oli merkintä siitä, ettei todellista kuolinsyytä välitetä omaisille. Tapaus on kuitenkin kesältä 1941, jolloin miehet palvelivat vielä paikallisesti kootuissa komppanioissa, joten pitäisin ihmeenä jos todellinen kuolinsyy ei kantautunut myös omaisten tietoon.

–

Naiivi on myös Ylikankaan käsitys siitä, miten tieto kulki Päämajan ja etulinjan rykmenttien välillä. Ylikankaan mukaan “[e]i ole täysin poissuljettua, että päämaja olisi [heinäkuun 1944 lainmuutoksen yhteydessä] ollut jollakin tavalla yhteydessä Auttiin ja pehmittänyt hänen kauttaan komentoporrasta suopeaksi lain muuttamiselle.” (s. 150)

Ylikangas näkee sodanaikaisen johtamisen saippuaoopperana, jossa upseeristo politikoi keskenään. Totta kai sodan johtamiseen liittyi paljon myös neuvottelua, “kaupantekoa” ja upseerien välistä diplomatiaa, mutta en usko että heinäkuun alun lainmuutosta tarvitsi etulinjan rykmentinkomentajille juurikaan “myydä”. Ymmärtääkseni ylempi upseerikunta piti lainmuutosta poikkeuksetta tervetulleena.

Käännekohtia Ylikangas tuntuu etsivän myös Romahtaako rintama -teoksessa. Erityisenä rajapyykkinä hän pitää kesäkuun 19. päivää 1944, jolloin Päämajan tiedusteluosaston päällikkö eversti Aladar Paasonen esitteli arvion Neuvostoliiton suurhyökkäyksen tavoitteista. Raportin mukaan Neuvostoliitto ei tähdännyt Suomen miehittämiseen vaan maan pakottamiseen rauhaan.

Ylikankaan mielikuvitus pääsee tämän jälkeen valloilleen. Hänen mukaansa tiedusteluosaston raportti ja sen seurauksena päätetty tukeutuminen Saksan apuun “merkitsi päätepistettä johdon empivälle suhtautumiselle karkuruuteen”. Jos sen sijaan Suomen miehittämistä ja sen bolshevisoimista olisi pidetty Neuvostoliiton tavoitteena, “sotilaskurin loukkauksiin olisi tuskin kovin kourin puututtu”. Tällöin upseerien olisi pitänyt “ottaa huomioon, että kaikista sen lajin puuttumisista jouduttaisiin myöhemmin vastuuseen.” Päämajan tiedustelun arvio muodosti siis “erittäin merkittävän, voi sanoa suuren luokan käännekohdan jatkosodan ja sitä kautta koko Suomen historiassa.” (s. 79)

Ylikankaan ajatusta voi pitää melkoisena loukkauksena suomalaista upseerikuntaa kohtaan. Vaikea uskoa, että Päämajan ratkaisuja olisi ensisijaisesti ohjannut sodanjälkeisen Suomen poliittisen tilanteen ennakoiminen. Jos Suomi jää itsenäiseksi, meidän kannattaa teloittaa karkureita. Jos Neuvostoliitto sen sijaan aikoo vallata koko Suomen, meidän kannattaa jättää karkurit rauhaan, jotta emme joudu asiasta edesvastuuseen.

Ylikankaan tuntuu olevan mahdotonta ymmärtää, että ihmiselämässä monia ratkaisuja tehdään epätäydellisin tiedoin. Erityisesti tämä pätee sotaan.

Tuntuu vaikealta uskoa, että nimenomaan Paasosen raportti 19.6.1944 olisi muuttanut kaiken kuin taikaiskusta. Vaikka Paasosen raportti osuikin oikeaan (jälkikäteen tarkasteltuna), tuskin kenelläkään saattoi olla varmaa tietoa Neuvostoliiton aikeista kesäkuussa 1944. Tähän viittaa se Ylikankaankin mainitsema seikka, että uutta suurhyökkäystä pelättiin läpi kesän 1944. Miksi sitä olisi tarvinnut enää pelätä, jos Päämajan selvännäkijät olivat jo ennustaneet itänaapurin aikeet?

Todennäköisempi selitys siis lienee, että Päämajan toimenpiteet karkuruusongelman kitkemiseksi laahasivat muutaman päivän jäljessä. Kesäkuun puolivälissä tärkeintä oli hoitaa puolustus- ja viivytystaistelu kunnialla, ei miettiä miten karkurit hoidetaan pois päiviltä. Kesän 1944 karkuruuden laajuus tuli kaikille yllätyksenä. Osittain tämä johtui myös sodankäynnin muuttuneesta luonteesta. Kun rintamalinja eteni erittäin nopeasti, yksiköistään harhautuneita, ei pelkästään varsinaisia karkureita, oli paljon.

Karkuruusongelman jatkuessa ja jatkuvien vastoinkäymisten seurauksena Päämaja siis tiukensi linjaansa karkuruuteen 20.6.1944. Mutta syynä tuskin oli Paasosen tiedusteluraportti.

Tämä käsitys tuli esille haastattelussa, jonka tein Luhangassa maaliskuussa 2003. Haastattelemani JR 1:n veteraani kertoi, miten hän oli lomalla Valkeasaaren suurhyökkäyksen aikana ja palasi junalla rintamalle. Hänen piti hyväksyä uudelleen ajatus siitä, että hän todennäköisesti kuolisi. Vasta loppukesästä 1944 mieleen alkoi uudelleen tulla se käsitys, että hän voisi selvitä sodasta.

Myöhemmin puhelimessa sama veteraani kertoi, että toisin kuin monet muut, hän ei kirjoittanut sodassa mitään muistiin. Aika meni korttia pelatessa: kun hän kuolisi kuitenkin, niin mitä väliä? Tänään pelataan korttia, huomenna kuollaan.

Saman tematiikan tajusi myös upseeristo. Eversti Armas Kemppi oli todennut erään joutsalaisveteraanin mukaan miehilleen (ilmeisesti ennen Viipurin taistelua), kuinka kunniakkaampaa oli kuolla taistelussa kuin omaan sänkyynsä. Valmistautuminen kuolemaan oli olennainen osa sotaa.

Samaan ilmiöön on kiinnitetty huomiota myös ulkomailla: ollakseen tehokas tappaja ihmisen pitää hylätä turhat toiveet henkiinjäämisestä. Amerikkalainen Vietnamin sodan veteraani Dave Nelson on todennut, “Once you’ve accepted your own death, you can become really proficient in killing because it is no longer important if you die.” (Bourke, Joanna, An Intimate History of Killing: Face to Face Killing in 20th Century Warfare. Basic Books 2000, s. 38)

Valmistautuminen omaan kuolemaan esiintyy Väinö Linnalla moneen kertaan (Sotaromaani, 7. painos, WSOY 2000, s. 313):

Vänrikki ei sanonut mitään. Koko sodan ajan hän oli valmistautunut tähän tilanteeseen. Toisella puolella kuolema, toisella puolella majuri Sarastien katse ja kuiva toteava kysymys:

– Ja täytyi ottaa hatka vai. No mitä sieltä nyt sitten ollenkaan on tulossa.

Samoin eräs 20.Prikaatin veteraani on kuvannut sitä ajatusprosessia, jonka hän kävi läpi odottaessaan Viipurin taistelua aamuyöllä 20.6.1944:

Minä ainakin jouduin silloin pohtimaan elämän tarkoitusta ja katoavaisuutta [...]. Tunsin, että en ollut ollenkaan valmis kuolemaan. Elämässä ei ollut siihen mennessä ollut mitään oleellista sisältöä ja tähänkö nyt kaikki on päättymässä.

En tunne Rislakin tuotantoa tarpeeksi hyvin voidakseni arvioida häntä tutkijana. Joskus opiskeluaikana tuli hiukan luettua Rislakin 1980-luvulla ilmestyneitä vakoilukirjoja, ja niistä tuli mieleen enemmän Alibi-lehti kuin tieteellinen historiantutkimus. Mutta ei Rislakista sen enempää.

Historiantutkijan työ on mietityttänyt aina toisinaan. Ainakin Suomessa historiantutkimus operoi varsin pitkälti maalaisjärjen, ei vahvan teoreettisen viitekehyksen varassa – ja tämä on ehdottomasti hyvä asia. Ihmettelin aikanani, kun tein mielestäni erittäin hyvän proseminaarityön yleiseen kirjallisuustieteeseen, mutta arvosanaksi tuli vain hyvä, ei erinomainen. Tajusin vasta arvosanan saatuani, että työssä olisi pitänyt olla enemmän teoriaa. Olisi pitänyt vetää mukaan ranskankielisiä muotifilosofeja – vaikkapa Luce Irigarayta ja Jacques Lacania –, jotta työ olisi täyttänyt taiteiden tutkimuksen laitoksen kriteerit.

Historia-alan kevyt teoreettinen vaatimustaso mahdollistaa sen, että melkein kuka tahansa voi esiintyä historiantutkijana. Historiantutkijan työ ei ole luvanvarainen ammatti, ja uskon että monellakin suomalaisella olisi riittävät taidot menneisyyden tutkimiseen. Tärkeimmät historiantutkijaan kohdistuvat vaatimukset lienevät työmoraali – laajan lähdeaineiston läpikäyminen on usein melkoinen urakka –, tarkkuus ja tietenkin kyky kriittiseen ajatteluun: historiantutkijan on pystyttävä analysoimaan ristiriitaisten lähteiden uskottavuutta.

Arvokasta tutkimusta voivat siis tehdä muutkin kuin akateemisen historiantutkijan koulutuksen saaneet. Hyvä esimerkki tästä oli Ilta-Sanomien toimittajan Pasi Jaakkosen Sota-arkistossa syksyllä 2006 tekemä tutkimustyö Viipuria puolustaneen 20.Prikaatin tappioista.

Ylipäätään ihmettelen sitä kiihkeyttä, jolla ihmiset usein suhtautuvat oman alansa suojelemiseen. Itse olen saanut outoja katseita tietotekniikkaosaajilta, kun olen kertonut heille tekeväni alan töitä, vaikka olenkin historia-alan maisteri. Totuus kuitenkin on se, ettei IT-alalla toimiminenkaan edellytä alan opintoja. Yllättävän monella elämän osa-alueella tärkeintä on maalaisjärki ja käytännön osaaminen, ei muodollinen koulutus. Ei koulutuksesta toki ole haittaakaan – päinvastoin. Aloitin itsekin tietojenkäsittelytieteen opinnot, jotta minun ei tarvitsisi enää selitellä koulutustaustaani.